Vihreillä on huomisissa eurovaaleissa ylivoimaisesti kovin lista. Suomen kenties kaikkien aikojen merkittävimmän mepin Heidi Hautalan lisäksi äänestäjä voi napsia vihreästä smörgåsbordista monesta eturivin vihreästä poliitikosta: hyvää työtä parlamentissa tehneen Satu Hassin, internetsukupolven sanansaattajan Jyrki Kasvin, puolustuspolitiikan asiantuntija Johanna Sumuvuoren, äijävihreyden airuen Jukka Relanderin jne. Erinomainen lista on tuomassa vihreille kaksi paikkaa parlamenttiin ja näin omalta osaltaan vahvistamassa vihreiden euroopanlaajuista nousutrendiä. Nyt jos koskaan on tärkeää äänestää Eurooppaan vahva vihreä edustus, jotta talouskriisi saataisiin muutettua kestäväksi vihreäksi kasvuksi.

Monipuolisesta ja tasokkaasta listasta huolimatta äänestyspäätöksen tekeminen oli minulle loppuen lopuksi helppo ja luonteva. Äänestän huomenna Jukka Relanderia (237). Tässä perustelut päätökselleni:




1. Rakentava kuva EU:n roolista ja sen mahdollisuuksista

Näissä vaaleissa on – taas kerran – korostunut kotiinpäin veto. Lähes kaikki ehdokkaat oikeistosta äärivasemmistoon saarnaavat papukaijojen lailla Suomen etujen ajamista. Tämä on pistänyt vihaksi monestakin syystä. Ensinnäkin mitään ”Suomen etua” ei ole olemassakaan – ellei sellaiseksi sitten oteta Suomen hallituksen preferenssejä kussakin kysymyksessä. Toisekseen mikäli tällainen etu olisi eriteltävissä ja oman maan edun tavoittelemisesta tulisi jokaisen mepin päämäärä, voitaisiin koko europarlamentti lopettaa tarpeettomana, koska tällainen instituutio on jo olemassa: Euroopan unionin neuvosto.

Vihreät eivät ole menneet mukaan tähän kyyniseen monomaniaan, mutta Jukka Relander esiintyy vihreissäkin edukseen ottamalla yhdeksi pääteemakseen EU:n esittämisen ratkaisuna Euroopan ja koko maailman moninaisiin ongelmiin (”Olen vesipuitedirektiivin ystävä, jolle EU ei ole ongelma, vaan ratkaisu. Rahan ja ihmisten vapaan liikkuvuuden lisäksi haluan rajat ylittävää politiikkaa, joka kykenee kaventamaan rahan valtaa, viilentämään ilmastoa ja parantamaan perusturvaa kautta maanosan. Sosiaalisessa Euroopassani minkään väristä kaveria ei jätetä.”). Itse asiassa Relander positioi itsensä täysin vastakkaiselle linjalle em. monomaanisiin papukaijoihin nähden vaatimalla unioniin lisää enemmistöpäätöksiä: (”Tällä hetkellä EU on hyvää tarkoittava, mutta liian hidas ja liian byrokraattinen koneisto. Eurooppa tarvitsee lisää enemmistöpäätöksiä ja vähemmän hallitusten välistä yksimielisyyttä. Jos parlamentti saa lisää valtaa, myös rakenteet kevenevät, kun kaikkea ei tarvitse valvoa ja hahmotella kieli keskellä suuta.”).

Tämä rimmaa hyvin omiin analyyseihini globaalista tilanteesta ja sen ratkaisukeinoista. Käytännössä ilmastonmuutosta, energiakriisiä, ruokakriisiä ja köyhyysongelmaa ei voida ratkaista ilman syvenevää ja laajenevaa globaalia hallintaa. Euroopan unioni on instituutio, joka on mennyt tässä kaikkein pisimmälle ja joka omalla esimerkillään suuntaa globaalia kehitystä yhteistyön suuntaan. Ilman yhteistyötä meillä ei ole juurikaan toivoa. Juuri tämän vuoksi Suomen edulla ratsastavat saavat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin: omalla toiminnallaan he käytännössä ovat viemässä maailmalta mahdollisuutta pelastua.

2. Syvällinen näkemys maailmasta

Historiantutkija Relander on – toistaiseksi – parhaiten tunnettu kolumneistaan sekä tv- ja radio-ohjelmistaan (T-klubi ja Tukevasti ilmassa). Jokainen näitä seurannut tietää, että Relanderilla on käsittämättömän laaja yleissivistys ja älyä analysoida tietoa luovalla tavalla ja asettaa se laajempaan kontekstiin. Toisin sanoen kyky nähdä asioiden ytimen ja näiden väliset yhteydet. Relanderin tekemisiä ja kirjoittamisia seuranneet eivät ole myöskään ole voineet olla huomaamatta tämän humaania näkökulmaa käsittelemiinsä aiheisiin.

Jotkut väittävät, että politiikon pitää olla hyvä taloustieteissä tai insinööri – tai sitten vaihtoehtoisesti ”tavallinen pulliainen” eli kovaa työtä tehnyt metsuri tai sairaanhoitaja. Itse näkisin, että poliitikon paras ominaisuus on nimenomaan humaanisuus (empatia) ja kyky nähdä asioiden väliset yhteydet. Juuri tämän vuoksi Anni Sinnemäki on huippupoliitikko: Ultra Bran sanoitukset todistavat, että hänellä on inhimillistä näkemystä ja kykyä olla rakentamassa parempaa maailmaa.

3. Poliitikon kyvyt

Joku voi kyseenalaistaa Relanderin kyvyt poliitikkona – eihän miehellä ole mitään muita poliittisia luottamustehtäviä ja kokemusta kuin vihreän miesliikkeen tuore puheenjohtajuus. Tämä on relevantti näkökulma ja on totta, että varsinkin europarlamentissa toimivalta on syytä toivoa poliittista pelisilmää. Olen seurannut varsin läheltä Jukka Relanderin poliittista uraa 2007 eduskuntavaaleista lähtien ja nähnyt tämän kasvun myös poliitikkona. Relander ei ole perinteinen poliitikko, mutta tälle on kehittynyt poliittista taitoa: hän osaa ilmaista itseään diplomaattisesti, nähdä toisen puolen argumenteissa, välttää sammakoita ja tunnistaa vedätyksen. Hän on myös sosiaalisesti ja retorisesti huippulahjakas – mikä on ehkä poliitikon tärkein ominaisuus. Sanoisin, että Jukka Relander on kypsä poliitikko – sanan positiivisessa merkityksessä.

4. Äijävihreys – vihreän liikkeen kasvun edellytys

Viimeisenä pointtina mainittakoon Jukka Relanderin edustavan koko vihreälle liikkeelle äärimmäisen tärkeätä alalajia – äijävihreyttä. Relander ei toki ole mikään äijän stereotyyppi, mutta hänessä on sellaista katu-uskottavaa rosoista äijämäisyyttä, joka vetoaa äänestäjiin jotka eivät perinteisesti ole kannattaneet vihreitä. Hän on elävä osoitus siitä, että vihreät on myös miesten puolue. Jukka Relanderin menestyksen myötä kasvaa samalla mahdollisuus laajentaa vihreän liikkeen kannatusta aivan uusiin ihmisryhmiin. Väittäisin, että Relanderin menestys olisi lähestulkoon parasta, mitä vihreälle liikkeelle voi tapahtua ja toisi julkisuuden valokeilaan vihreän toimijan, joka monipuolistaa kovin stereotyyppistä kuvaa puolueesta ja sen kannattajista. Tätä työtä Relander on tehnyt ansiokkaasti myös tuoreen vihreän miesliikkeen puheenjohtajana. Jukka Relander on äijin vihreä sitten Pekka Saurin!


Mikäli nämä syyt eivät jostain syystä vakuuta kirjoittamaan 237 äänestyslippuun huomenna, niin tässä pikainen kavalkadi muita varteenotettavia äänestysvaihtoehtoja:

Aleksi Mäntylä: Vihreän miesliikkeen isä ja Hämeen tähti ehdokaslistalla.
Johanna Sumuvuori: Puolustuspolitiikan asiantuntija, joka tulee aina allekirjoittaneelle top 3:een vaalikoneissa. Äänestin viime eurovaaleissa Johannaa.
Mari Puoskari: Huippulahjakkuus: asiantunteva, aikaansaava, sanavalmis ja edustava. Monella tapaa pienin yhteinen nimittäjä eri vihreiden sektioiden välillä. Omissa toiveissa tuleva puheenjohtaja 2010-luvulla.
Pasi Toiviainen: Huikealla ilmastoasiantuntemuksella ja suurella sydämellä varustettu listan jokerikortti.

Sitran hallituksen jäsentä Anu Bradfordia haastateltiin tämän päivän Hesarin sunnuntai-osiossa. Esille nousi korkeakoulujen lukukausimaksut, joita opiskelija maksaisi takautuvasti veroluonteisesti suhteessa omiin tuloihinsa – hyväpalkkaisen työpaikan saaneet nopeammin, huonopalkkaisen hitaammin. Bradford ei eritellyt mallia tarkemmin, vaan jätti yksityiskohtaisemman mallinnuksen ilmaan.

Bradfordin malli kuulostaa ensikuulemalta kauhealta: pitäisikö opiskelusta vielä maksaa, kun nyt tuntuu, että tukeakin tulee kovin kitsaasti elinkustannuksiin nähden? Eikö kyseessä olisi äärimmäisen epätasa-arvoinen maksu, joka estää köyhemmistä oloista tulevien nuorten opiskelun? Eikö se tuhoaisi ilmaisen koulutuksen ja sen Suomen menestystarinaa pönkittäneen seurauksen: lahjakkuuden mobilisoitumisen tuottavaan työhön sosiaaliluokasta riippumatta?

Nämä kysymykset ovat kaikki valideja ja Bradfordin malli voisi pahimmillaan betonoida Suomen sääty-yhteiskunnaksi ja estää työväenluokkaisten lahjakkuuksien päätymisen korkeakouluihin. Tästä huolimatta opintojen takautuvassa maksumallissa on kehittelemisen arvoisia komponentteja, ennen kaikkea sovellettuna opintolainaan sekä valmistumisnopeuteen liittyviin porkkanoihin. Se tarjoaa työkaluja paitsi nopeuttaa valmistumista, myös ehkäistä opiskelujen ohessa työskentelyä vain rahan vuoksi – siis sellaisissa työpaikoissa, joiden merkitys oman urakehityksen kannalta on olematon tai hyvin pieni.

Kirjoitin syksyllä 2006 suomalaisten opintolainaa kohtaan tuntemasta irrationaalisesta kauhusta. Kirjoituksessa esitin mallia – Britannian jalanjäljissä – jossa valtio osallistuisi opintolainan takaisinmaksuun, mikäli opiskelija jäisi työttömäksi tai pienipalkkaisiin töihin. Tässä on käytännössä samoja elementtejä kuin Bradfordin ideassa, mutta höystettynä progressiivisella mausteella, joka takaa mallin sosiaalisen kestävyyden. Nähdäkseni suomalaisen koulutuksen tukidilemma liittyy ennen kaikkea opintolainan pelkoon ja toisaalta opintolainan faktiseen sosiaaliseen epäreiluuteen.

Opintotukijärjestelmässä on käytännössä neljä elementtiä: koulutuksen hinta, opintotuki, opintolaina sekä opintojen ohessa tehdyn työn mahdollistaminen. Suomessa koulutus on ilmaista, mikä tekee myös opintojen ohella tehdystä työstä houkuttelevampaa laskemalla sen vaihtoehtoiskustannuksia. Kuka tekisi opintojen ohella näitä viivästyttäviä töitä, mikäli lukukausimaksu olisi esim. 10 000 euroa? Koulutuksen maksuttomuus siis ajaa ihmisiä töihin. Samoin tekee suorien tulonsiirtojen ja lainatukien pienuus ja ehdot. Maksimiopintotuki + opiskelijoiden asumistuki, about 500e/kk, riittää Helsingissä hädin tuskin HOAS:n yksiön vuokran maksuun. Tämän lisäksi voi saada noin 400e/kk valtion takaamaa opintolainaa. Tämä 900e/kk on varsinkin suurissa kaupungeissa aika vähän, etenkin kun moni pelkää opintolainan ottamista kuin ruttoa.

Lukukausimaksut

Itse olisin valmis pistämään nämä järjestelmän neljä elementtiä rohkeasti uuteen uskoon. Ensinnäkin Bradfordin idea koulutuksen maksullisuudesta – vaikka se kuulostaakin kuvottavalta – pitää sisällään kokonaisuuden kannalta käyttökelpoisia elementtejä, mutta vain mikäli se toteutetaan niin ettei köyhimmänkään suomalaisen opinnot esty sen seurauksena. Korkeakoulutukseen voisi soveltaa nimellistä ja opintojen pidentyessä kohoavaa lukukausimaksua jonka voisi maksaa takautuvasti jäljempänä eriteltävällä mallilla. Tämä maksu voisi olla ensimmäiseltä viideltä lukuvuodelta 2000e/lukuvuosi ja tämän jälkeen kohota aina 500e/lukuvuosi.

Tällä olisi useita suomalaista koulutusjärjestelmää parantavia tekijöitä: se saisi arvostamaan opiskelua nykyistä enemmän (ilmainen lounas ei koskaan maistu yhtä hyvältä kuin maksettu), se kannustaisi opiskelemaan työnteon kustannuksella nostamalla työnteon vaihtoehtoiskustannuksia ja se vapauttaisi varoja opettamisen laadun parantamiseen. Tavoiteajassa valmistuneella maksu olisi yhteensä noin 10 000 euroa. On syytä korostaa, että yksi suuri peruste tällaisille pienehköille lukukausimaksuille on kannustaa opiskelijoita lainanottoon työnteon kustannuksella.

Opintotuki ja työnteko opintojen ohella

Opintotuki on periaatteessa tasoltaan kohtuullista luokkaa, mutta sen yksityiskohtia tulisi miettiä. Asumistuen osuutta tulisi nostaa ja opintotuen määrä sitoa osaksi opiskelupaikkakunnan elintasoindeksiin. Lisäksi opintotukikuukausien määrää tulisi kasvattaa kattamaan myös kesäkuukaudet. Olisi myös syytä pohtia, josko opintotuen määrää voisi laskea kuukausirajan lähestyessä loppuaan: hiljalleen vähentyessä shokki sen loppumisesta on pienempi kuin nyt kun se loppuu kuin seinään. Tämä tekijä yksistään suistaa monet pakon edessä hanttihommiin ja viivästyttää opiskeluja aivan turhaan.

Opiskelujen ohessa tehtyä työtä mahdollistetaan nykyään liiankin kanssa. Mikäli tekee töitä opiskelujen ohessa, ei tietyn rajan jälkeen enää tarvitse opintotukea, varsinkin kun on joka tapauksessa oikeutettu moninaisiin opiskelijaetuuksiin. Opiskelujen ohella tehdyn työn arvo ei tulisi olla pääsääntöisesti rahallista, vaan uraa palvelevaa. Kenenkään ei tulisi joutua olemaan töissä vain rahan takia, mutta uraa edistääkseen se on suositeltavaa. Uraa edistävässä töissä opiskeluaikana olevat ovat jo jonkinlaisia lottovoittajia, eikä heitä tarvitse nähdäkseni enää erikseen muiden kustannuksella tukea.

Opintolainasta tukijärjestelmän luonnollinen elementti

Edellinen ei tietenkään ole mahdollista tai reilua, ellei tätä mahdollisteta rahallisesti. Opintolainasta tulisikin tehdä olennainen elementti opintotukijärjestelmää. Ensinnäkin sen tasoa tulisi nostaa merkittävästi, ainakin jonnekin 700 euroon kuukaudessa. Jokaiselle opiskelijalle tulee taata kohtuullinen elintaso, joka mahdollistaa opiskeluihin keskittymisen ilman työntekoa. Mikäli opintotuen ja opintolainan yhteissummaksi muodostuisi noin 1200e/kk, riittäisi tämä kohtuulliseen elintasoon myös Helsingissä. Työtä voisi tehdä sitten, mikäli on niin onnekas että löytää omaa uraa ja haaveita tukevan duunipaikan opiskelujen oheen. Samalla vapautuu rutkasti alemman vaatimustason työpaikkoja nykyisille työttömille.

Mutta eikö tämä ehdotus tuota järjetöntä velkasummaa sille sosiologille, joka on opiskellut pitkän kaavan mukaan – lukien ekstraa, opiskellen täyspainoisesti ja hankkien laajaa akateemista näkemystä myös oman spesifin tieteenalansa ulkopuolelta? Mikäli tämä sosiologi olisi koko opiskelujensa ajan nostanut täyttä opintolainaa, olisi opintomenot seitsemän vuoden jälkeen noin 7x12x700 + 5x2000 + 1x2500 + 1x3000 + kapitalisoituneet korot = 80 000e. Tämä on suuri summa, mutta myös suuruudeltaan hyvin epätodennäköinen ”pahin mahdollinen skenaario”, joka olettaa, että opiskelija on nostanut täydet mahdolliset opintolainat joka kuukausi, opiskellut kaksi vuotta ”ylimääräistä” ja tehnyt nollan euron edestä töitä opiskeluaikanaan. On syytä olettaa, että paljon lainaa ottavilla opintomenot tulisivat olemaan noin 25 000 – 40 000 euroa.

Sosiaalisesti oikeudenmukainen takaisinmaksu

Todella suuri summa joka tapauksessa ja sosiaalisesti kestämätön ilman tasapäistäviä toimenpiteitä. Tässä palataan 2006 merkinnässä soveltamaani Britannian systeemiin, jossa valmistunut maksaa lainaansa takaisin suhteessa omiin tuloihinsa. Suomessa tämän voisi toteuttaa vaikka seuraavasti:

1. Lainan takaisinmaksuaika neuvotellaan valmistumisen jälkeen. Yleensä tämä voisi olla 10-20 vuotta.
2. Valtio maksaisi osan lyhennyksistä, mikäli keskimääräiset vuositulot eivät ylittäisiä tiettyä määrää. Tämä määrä voisi olla vaikkapa mediaanitulo + 10%. Tämän alle menevissä tuloissa valtio maksaisi lyhennyksistä sitä suuremman osan, mitä pienempi palkka on. Minimiomavastuu voisi olla noin 50%:ssa. 80 000e ”pahimmassa mahdollisessa tapauksessa” minimiomavastuun osuus olisi 20 vuoden maksuajalla ja 5% korolla noin 250e.
3. Lyhennyksien maksujen lisäksi valtio antaisi mahdollisuuden vähentää tietyn osan koroista verotuksessa. Edellisessä tapauksessa korkojen osa olisi noin puolet lyhennyssummasta, eli mikäli valtio antaisi vähentää 50% verotuksessa, tulisi maksettavaksi omavastuuosuudeksi vain noin 180e/kk.
4. Työttömyyden aikana takaisinmaksu jäädytettäisiin ja valtio sitoutuisi maksamaan korot täysimääräisesti mikäli työtön on työmarkkinatuella. Mikäli tämä on ansiosidonnaisella, valtio sitoutuisi maksamaan tietyn osan koroista riippuen ansiosidonnaisen tuen määrästä.

Kaksinkertaisen pahimman mahdollisen skenaarion sosiologiopiskelija (maksimaalinen määrä opintomenoja + maksimaalisen huono palkka) joutuisi siis maksamaan opinnoistaan noin 180e/kk eikä mitään mikäli joutuisi työttömäksi. Todellisuudessa keskimääräinen kuukausittainen maksuerä tulisi luultavasti liikkumaan jossain 50 ja 100 euron tietämillä, eli 2,5-5% keskimääräisistä nettokuukausituloista. Tämä on halpa hinta siitä, että pystyy keskittymään opintoihinsa täysillä ilman taloudellisia huolia. Tämä on vain yksi malli ja varmasti kaukana parhaasta mahdollisesta. Pääpointti on se, että Bradfordin esittämän kaltaisiin ”uusliberaaleihin” avauksiin kannattaa suhtautua rakentavasti – niissä voi piillä hyviä elementtejä mikäli kokonaisuutta rakennetaan sosiaalisesti kestävään muottiin.

Wappuna tuli taas puheeksi vihreiden ”oikeistolaisuus” kun väänsin asiasta kahden vasemmistolaiseksi tunnustautuneen kanssa. Sattuneesta syystä en muista kovinkaan tarkasti, mihin debatissa päädyttiin. Tämän vuoksi ajattelin avata tätä asiaa hieman tarkemmin ja kytkeä sen ns. ilmaisen lounaan – käsitteeseen.

”There ain’t no such thing as a free lunch”, TANSTAAFL, tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, ettei yksilö tai yhteiskunta voi saada mitään ilman että tästä olisi tavalla tai toisella ”maksettu” jonkun tai jonkin toimesta. Simppelinä esimerkkinä ”ilmainen” kouluruoka, joka maksetaan verorahoilla tai eläkkeet, jotka maksaa suurimmaksi osaksi työnantaja (joiden maksama summa toki näkyy epäsuorasti palkan koossa) ja tulevat työläiset. Ilmaisen lounaan käsite on erityisesti libertaristien suosiossa ja politiikassa laajemmin oikeistolaisesti ajattelevien. Itse koen käsitteen yhdeksi kaiken poliittisen päätöksenteon avainkäsitteistä. Ilmaisen lounaan käsittäminen on vastuullisen poliittisen toiminnan lähtökohta ja vaatimus.

Ilmainen lounas on avartava käsite myös pohdittaessa vihreiden asemaa poliittisella kartalla. Mielestäni sillä pystytään konkretisoimaan vihreän politiikan merkittävimpiä eroja suhteessa oikeistoon ja vasemmistoon. Ja sitä, miksi ja millä perusteilla nämä kummatkin löytävät aina jotain, jolla lokeroida vihreät punikeiksi tai puisto-osastoon.

Alla esitän taulukon, joka kuvaa oikeiston, vasemmiston ja vihreiden suhtautumista ilmaisiin lounaisiin sen eri olomuodoissa. Olen luonut jyrkän dikotomian ”ilmaiseen” ja ”tehokkaaseen” lounaaseen jota sovellan kolmessa kategoriassa: luonnon resursseissa, tuotteiden ja palveluiden tuottamisessa ja niiden kuluttamisessa. Ei liene tarpeen sanoa, että kyseessä on moninkertainen yksinkertaistaminen. Ensinnäkin ”ilmainen” – ”tehokas” muodostaa jatkumon ei jyrkkää dikotomiaa ja toisekseen oikeiston, vasemmiston ja vihreiden linja on kaukana yhtenäisestä jokaisen lokeron kohdalla. Nähdäkseni esittämäni kaavio kertoo kuitenkin aika lailla yleispätevän yleislinjan vaikka vetääkin mutkia surutta suoraksi.



Luonnon resurssien kohdalla ”ilmaisuus” viittaa velaksi elämiseen luonnon kustannuksella: uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöön, saastuttamiseen, ylikulutukseen. ”Tehokas” taasen tarkoittaa pyrkimystä kuluttaa luonnon resursseja kestävällä tavalla – sellaisella joka ei maksata tämän sukupolven ”ilmaisia lounaita” tulevilla sukupolvilla. Sekä perinteinen oikeisto että vasemmisto syöpöttelevät ilmaisia lounaita tässä kontekstissa. Suhtautuminen on toki muuttunut, ei vähiten vihreän liikkeen vaikutuksesta, mutta vieläkin punaiset ja siniset puolueet ovat haluttomia rakentamaan oikeasti kestävää taloutta. Mielestäni tämä on pahimmanlaatuista ilmaisen lounaan hotkimista. Ilmaisesta lounaasta saarnaavat oikeistolaiset saisivat ottaa ajatteluunsa mukaan myös luonnontalouden, muuten uskottavuus menee hyvin nopeasti nykymaailmassa.

Tuotteiden ja palveluiden tuottaminen tulee avata hieman tarkemmin. Viittaan tällä siihen, miten tehokkaasti talous tuottaa näitä. Teoriassa tehokkuus kasvaa, kun palkka sidotaan vankemmin tuotokseen. Toisin sanoen – teoriassa – suurin mahdollinen tuotos saadaan kepittämällä kaikki töihin ja vääntämällä näistä kepin ja porkkanan avulla maksimaaliset tehot irti. Käytännössä tätä vastaan voidaan argumentoida monin perustein, mutta lienee selvää, että esimerkiksi työttömyysturva on Suomessa tuottamisen maksimoinnin näkökulmasta liian suuri, samoin sosiaaliturva. Tässä kontekstissa ”ilmainen” viittaa ennen kaikkea tuloerojen keinotekoiseen (ts. progressiivinen verotus jne.) pienentämiseen sekä työttömille annettuun tukeen (työttömyysturva, perustulo jne.). Käytännössä ”ilmainen” viittaa siihen, että tuottamisen palkitsemisessa joillekin ihmisille taataan yhteiskunnan toimesta mahdollisuus kuluttaa enemmän hyödykkeitä kuin mikä näille markkinoiden näkökulmasta kuuluisi.

Tässä kategoriassa vihreät osoittavat ”punikkisuutensa” esittämällä, että ihminen voisi saada oikeuden kuluttaa ilman omaa työpanosta – siis ilmaisen lounaan (ks. merkittävän vihreän ajattelijan Philippe Van Parijsin kirja ”What’s Wrong with a Free Lunch?”). Tällä viittaan tietenkin perustuloon. Samoin vihreät ovat olleet vasemmiston tavoin huolissaan tuloerojen kasvusta ja pyrkineet takaamaan työttömille inhimilliset olosuhteet.

Tuotteiden ja palveluiden kulutus on hieman yksinkertaisempi kategoria. Se on lähinnä ”ilmaisen lounaan” yleisesti tunnettua käyttötapaa, jossa viitataan juuri yhteiskunnan tuottamiin hyödykkeisiin, joita jaetaan kansalaisille joko ilmaiseksi tai voimakkaasti subventoiden. Vasemmisto on tässäkin tuttuun tapaansa ilmaisen lounaan lumoissa eikä halua esimerkiksi kirjastoihin ja sairaaloihin minkäänlaisia asiakasmaksuja. Vihreät (tästä käydään toki puolueen sisällä tiukkoja skaboja vrt. vaikkapa tonttivuokrakeskustelu) ja oikeisto sen sijaan haluavat soveltaa käyttömaksuja, jotta palveluiden kulutus olisi tehokkaampaa. Sairaalakäynti maksaa yhteiskunnalle yli 100 euroa, jolloin on perusteltua ottaa asiakkaalta pieni maksu. Tämä ehkäisee turhia käyntejä ja samalla tehostaa resursseja niin, että niitä oikeasti tarvitsevat pääsevät hoitoon nopeammin. Vihreiden ”puisto-osasto” –piruilut liittyvätkin nähdäkseni usein siihen, että vihreät eivät ole jakelemassa ilmaisia lounaita tässä mielessä yhtä hanakasti kuin vasemmisto.

Vasemmistolainen sanoma onkin usein joulupukki-retoriikkaa: jossain on joku runsaudensarvi, josta riittää hyvää aina ja kaikille. Vasemmistohallitusten toiminta taasen ottaa ilmaisen lounaan probleeman huomioon jopa oikeishallituksia tanakammin. Vasemmiston tragedia onkin ennen kaikkea se, että se joko pettää äänestäjänsä tai harjoittaa katastrofaalista talouspolitiikkaa. Oikeisto taasen jaksaa saarnata tehokkuuden puolesta ja ilmaisia lounaita vastaan. Se näyttää kuitenkin olevan täysin sokea sille faktalle, että koko sen ideologia rakentuu kestämättömälle premissille: kosmiselle joulupukille, joka jakaa maapallon asukkaille mineraaleja, vettä, energiaa ja saasteiden ”sijoituspaikkoja” loputtomasti tästä ikuisuuteen.

Väitän, että ainoastaan vihreät ovat trimmanneet politiikkansa tunnettujen tieteellisten (ml. taloustiede) faktojen maailmaan. Lähtökohta on se, että resurssit ovat rajalliset. Kakun koko on siis fiksattu. Koska kakun koko on fiksattu, eivät tuloerot voi olla kovin suuret – muuten pahnan pohjimmaisille ei riitä tarpeeksi edes elossa pysymiseen. Jotta kakkua ei murenisi lattialle, pitää sen jaon olla tehokasta, tällöin se kaikkein köyhin saa enemmän voita leipänsä päälle. Vihreä politiikka ei perustu joulupukki-uskolle.

Tässä vaiheessa pitää myöntää, että toki kaikissa näissä puolueissa on hyvin suuria eroja suhtautumisessa ilmaisiin lounaisiin varsinkin henkilötasolla. Vihreissäkin on suuri määrä ihmisiä, jotka uskovat joulupukkiin. Samoin oikeistossa ja vasemmistossa on toimijoita, jotka eivät usko edes kosmiseen joulupukkiin. Tämä kirjoitus tuokin ehkä esille suurten painotusten lisäksi sen linjan, minkä vihreä puolue ottaisi, mikäli itse saisin siitä päättää:). Vaikka olenkin perustulon – ja nimenomaan globaalin perustulon globaalina henkilökohtaisena päästökiintiönä toteutettuna – kannalla, voinee minut lukea ”oikeistovihreäksi”. Vasemmistolaisten "puisto-osasto"-kriitikoiden retoriikassa tähän näyttää riittää se, ettei usko joulupukkiin ja osaa vetää tästä loogiset poliittiset johtopäätökset.

Kotiuduin juuri vihreän miesliikkeen järjestämästä ”vihreä miesliike ja asevelvollisuus” –keskustelusta. Debatti oli vireää ja monipuolista. Jotain kertoo se, että vaikka olen itse kalunnut tätä aihetta mm. kaljan ääressä, internetin palstoilla ja Hesarin mielipidesivulla kymmeniä kertoja, nousi tilaisuuden mielipiteiden johdosta yksi uusi näkökulma aiheeseen.

Mauno Koiviston asevelvollisuus-fundeeraus nousi esille myös tässä keskustelussa. Koiviston mukaan armeijaa ei saa jättää niille, jotka haluavat kantaa asetta. Armeijaa ei siis saisi jättää militaristeille/psykopaateille/huonoille ihmisille jotka sinne vapaaehtoisestikin haluaisivat mennä, miten näitä nyt haluaakin luonnehtia. Itse heitin tätä vastaan kommentin, jossa hyväksyin tietyssä määrin ”militaristit militarisoivat armeijan” –teesin, mutta esitin vastateesin ”armeija militarisoi tavallista kansaa”. Kumpikin on jättimäinen yksinkertaistus, mutta kummassakin on varmaan jonkin verran totta. Muuttaako ihminen järjestelmän vai järjestelmä ihmisen? Ja missä suhteessa?

Tähän liittyen toin esille libertaristisen argumentin, jonka mukaan ihmisen vastentahtoinen pakottaminen – vankilan uhalla – opettelemaan ihmisen tappamista on suurimpia kuviteltavissa olevia vapaudenriiston muotoja. Tätä ryyditin siteeraamalla tutkimuksia, joissa todetaan ihmisen tappamisen olevan lähes ylitsepääsemättömän vaikeata jopa sodassa ja itsepuolustuksena. Joidenkin tutkimusten mukaan vain yksi viidestä jenkkisotilaasta ampui taistelutilanteessa vihollista kohti vaikka omaa henkeä uhattiin. Ihmisen tappaminen johtaa suurella osalla ihmisistä vakaviin mielenterveyshäiriöihin. Samoin tulen vastaanotto – sen tajuaminen, että joku haluaa tappaa (juuri) minut – on todettu olevan hyvin shokeeraava kokemus. Tappamisen hoitaa suurelta osin muutama prosentti sotilaista, joista suurin osa on jonkinnäköisiä psykopaatteja (Rokka oli kaikesta päätellen psykopaatti, samoin tark'ampujamestari Simo Häyhä).

Hieman mutkia oikoen ihmiset voitaneen laittaa janalle, jonka toisessa päässä ovat sellaiset psykopaatit, joille ihmisen tappaminen on mekaaninen toimitus ja joiden tunteet eivät juurikaan värähdä kovassakaan paineessa. Toisessa päästä janaa löytyvät ”runosielut”, joille ihmistä kohti ampuminen on ylitsepääsemättömän vaikeata ja jotka tapettuaan ihmisen joutuvat heräämään yöllä painajaisiin lopun ikäänsä. Psykopaattipään ollaan katsottu olevan keskimäärin halukkaampaa sotimaan vaikka tähän ei olisi pakkoa. Voidaan kohtuullisella varmuudella sanoa, että ”psykopaattiset tappokoneet” ovat ”runosieluja” kykenevämpiä sotilaita. Samoin edelliset tuovat sotatantereilta paljon vähemmän mielenterveysongelmia rintamalta kotiin.

Näiden lisäksi voidaan premissinä pitää sitä, että yleensä sodassa kuolee sitä vähemmän ihmisiä, mitä ylivoimaisempi toinen osapuoli on taktisella tasolla (mikäli osapuolet eivät ole strategisella tasolla täysin epäsymmetrisiä toiseen suuntaan). Mikäli toinen puoli on täysin ylivoimainen, syö tämä hyvin nopeasti vastapuolen innon jatkaa taistelua. Tässä tulee huomata, että näitä ns. psykopaatteja tulee olla paljon nimenomaan miehistön (taktisella) tasolla, jossa heidän ”ominaisuuksistaan” on eniten sotilaallista hyötyä. Johdon tasolla niistä voi olla jopa haittaa - Rokista ei koskaan tule upseereita.

Mikäli nämä premissit hyväksytään, päädytään varsin mielenkiintoiseen loogiseen johtopäätökseen: Mauno Koivisto oli väärässä – militaristiarmeija on kansanarmeijaa eettisempi/parempi. Tämä, koska:
1. Militaristit todella haluavat käydä armeijan, eli heidän itseomistusoikeutta ei loukata armeijainstituutiolla.
2. Militaristiarmeija kokee vähemmän omia tappiota koska sotilaat ovat parempia, kuolleiden määrä siis vähenee omissa joukoissa.
3. Militaristiarmeija aiheuttaa viholliselle hyvin suuria tappioita, mikäli vastassa on normaali kansanarmeija, jossa taistelee myös ”runosieluja”. Suurten tappioiden vuoksi sota loppuu nopeammin kuin mitä se olisi kestänyt mikäli osapuolet olisivat olleet tasaisempia. Ihmisiä kuolee siis vähemmän.
4. Militaristit kärsisivät sodassa ja sodan jälkeen huomattavasti vähemmän erilaisista mielenterveysongelmista. Tämä olisi parempi sekä heille, että yhteiskunnan taloudelle ja vakaudelle sekä sotilaiden läheisille.

Huonoja puolia löytyy oikeastaan vain yksi, mihin Koivistokin luultavasti viittasi. Oletettavasti militaristiarmeija kohtelisi sotavankeja ja siviilejä kansanarmeijaa huonommin. Tämä on todella merkittävä seikka, mutta käsittääkseni mahdollisesti jossain määrin myytti, kontrolloitavissa ja joka tapauksessa hyviä puolia pienempi paha. Kontrollointi lähtisi voimakkaasta sotilaspoliisi-instituutiosta ja ryhmänjohtajien koulutuksesta, joka pyrkii estämään väärinkäytökset ja rankaisemaan niistä ankarasti. Voidaan myös kysyä, kumpi kostaa siviileille ja sotavangeille todennäköisemmin: robottimainen tunteeton psykopaatti vai sodassa mielenterveytensä menettänyt ”runosielu”. Saattaa siis olla, että tämäkin vasta-argumentti on myytti.

Yllättävä päätelmä, jonka esitin myös tilaisuudessa: militaristiarmeija on kansanarmeijaa eettisempi. Mietin koko kotimatkan vasta-argumentteja tälle enkä toistaiseksi ole niitä löytänyt. Lukija voi sellaisen esittää ja itsekin sellaista vielä mietin. Mikäli keksin, palaan tähän merkintään vielä.

Vihreät ovat esittäneet vanhempainvapaisiin 5+5+5 –mallia, jossa vapaasta viisi kuukautta kiintiöitäisiin isälle, viisi kuukautta äidille ja viisi olisi näiden vapaasti jaettavissa haluamassaan suhteessa. Tämä olisi varsin radikaali muutos nykymalliin, jossa vanheimpainvapaa on vapaasti jaettavissa vanhempien kesken. Tämän blogin kirjoittaja symppaa vahvasti vasemmistolibertaristista aatetta, jonka näkökulmasta tämän kaltainen ”epäsuora pakotus” porkkanakepillä hutkien on perinteisesti nähty epätoivottavana. Toisaalta symppaan myös vahvasti sukupuoliroolien muodostamasta pakkopaidasta irtautumista, minkä näkökulmasta tätä mallia voidaan pitää vapauttavana. Mikä siis on tuomio?

Suurin este sukupuolten tasa-arvon toteutumiselle on biologinen. Nainen voi tulla raskaaksi, mies ei. Tämä fakta johtaa suureen määrään ilmiöitä sukupuolten seksuaalikäyttäytymisen ja parinvalinnan eroavaisuuksista naisten syrjimiseen työpaikoilla pelätyn tulevan raskausajan vuoksi. Toisin sanoen stereotyyppinen normi naisesta, joka joutuu lapsen syntymän vuoksi paitsi vaarantamaan terveytensä (vähemmässä määrin toki nykyään länsimaissa), myös uhraamaan suuren osan uramahdollisuuksistaan, on suurin este todelliselle sukupuolten tasa-arvolle ja sukupuolirooleista riisuutumisen toteuttamalle aidolle vapaudelle. Kaikki palautuu lopulta siihen, että nainen synnyttää, mies ei.

Vaikka 5+5+5 –esitys ei romuttaisi biologista pakkopaitaa kuin osaltaan, olisi se huikean merkittävä kulttuurillinen signaali ja virstanpylväs kohti yhteiskuntaa, jossa biologia näyttelee yhä pienempää roolia. Itse näkisin esityksen vaikutukset kahteen eri ryhmään jakautuviksi: sukupuolten yhteiskunnallista asemaa muuttaviksi ja sukupuoleen liittyviä stereotypioita riisuviksi.

Edelliseen kuuluu ennen kaikkea naisten parantunut työmarkkina-asema suhteessa miehiin. Valtaosa palkkaeroista juontuu ”segregaatiosta” naisten ja miesten aloihin, mutta esitys parantaisi naisten suhteellista asemaa kolmella tavalla. Ensinnäkin naisten viettämä aika kotona lapsen kanssa mitä luultavimmin keskimäärin vähenisi, mikä edistäisi naisten uramahdollisuuksia (ei niin pitkää taukoa uralle) ja työnsaantimahdollisuuksia (pienemmät kulut raskaudesta työnantajalle). Toisekseen esitys pienentäisi naisvaltaisten alojen vanhempainvapaisiin kuluvia menoja, mikä johtaisi lievään palkkatason nousuun näillä aloilla. Kolmas asemaa kohottava seikka tulee siitä, että miesten osalta ja miehisillä aloilla kävisi päinvastoin, eli naiset etenisivät palkan osalta ja miehet tulisivat jonkin matkaa vastaan. Arvioisin, että esitys voisi kasvattaa naisen euroa jopa 3-4 sentillä.

Tulevaisuudessa tämä kasvu voisi kuitenkin saada lisäpontta esityksen sukupuolirooleja murentavien vaikutusten seurauksena. Suurin näistä on isä-kuvan murros. Olisi todennäköistä, että viiden kuukauden vanhempainvapaan viettämisestä tulisi isille normi, jonka välttämisestä saisi osakseen paheksuntaa. Tämä olisi omiaan osaltaan vapauttamaan isiä ns. breadwinner –normista, joka vieläkin on voimissaan, ainakin mikäli tilastoja katsotaan: isien on sosiaalisesti hyväksyttävämpää omistautua uralleen. Tämä johtaa usein jopa omista lapsista vieraantumiseen, mikä taasen voi edistää työn roolia isän elämän keskeisenä kiintopisteenä, nautinnon ja merkityksen tuottajana.

Nainen ei esityksen myötä vapautuisi biologian kahleista kuin osaksi: mikään laki ei voi tuoda miehille sitä tunnesidettä lapseen, joka syntyy yhdeksän kuukauden odotuksen ja synnytyksen ansiosta. Onneksi sentään yhä useampi mies osallistuun synnytyksiin, mikä tuo vähän tätä tuntua. Mutta kuitenkin esitys samalla vapauttaisi naista tietystä huolesta omaa lastaan kohtaan: työhön on helpompi mennä kun tietää, että lasta on hoitamassa tätä rakastava isä. Lapsi olisi yhä suuremmassa määrin sekä äidin että isän.

Kun spekuloin naisen euron kasvun lisänoususta, tarkoitin sitä, että muuttuneet roolit nakertaisivat pikkuhiljaa myös niitä hyvin syvällä olevia tekijöitä, jotka kannustavat miehet ansaitsemaan enemmän rahaa. Näistä merkittävin on se, että nainen suosii parinvalinnassa rikkaita miehiä. Tämä taasen johtuu siitä, että rikkaus paitsi kielii geenien laadusta, myös tuo taloudellista turvaa jälkikasvulle – turvaa, jota nainen ei välttämättä itse perinteisesti pysty tuomaan. Nyt naisen mahdollisuudet tuoda tuota lisäturvaa paranisivat, mikä vähentää kannusteita suosia rikkaita miehiä. Lisäksi uskoisin tämän esityksen mukanaan tuomien sosiaalisten normien suosivan vähemmän kilpailuhenkisiä miehiä, joille mammonasta kisaaminen ei ole keskeisin elämänsisältö. Olisiko liian pitkälle menevä johtopäätös odottaa, että esityksen läpimeno vaikuttaisi naisten parinvalintapreferensseihin herkkiä ja helliä miehiä suosivasti?

Oli miten oli, näen esityksen peukun noston arvoiseksi. Se ehkä joiltain osin haraa muutamia tärkeinä pitämiäni ideaaleja vastaan, mutta sen potentiaaliset sukupuolirooleista vapauttavat seuraukset ovat niin merkittävät, että sille on pakko toivoa läpimenoa. Ehkäpä vihreiden tulevan puheenjohtajan, Ville Niinistön, ajamana;).

PS. Vihreiden puheenjohtajakisasta lisää Ville Niinistön varmistettua ehdokkuutensa ja esitettyä ohjelmansa.

Eurovaalit lähestyvät ja näin ollen ”Suomen edun” saarnaajia alkaa pikku hiljaa hyöriä ja pyöriä siellä sun täällä. Kevätkesän suosituin kirjainyhdistelmä tulee eittämättä olemaan yhdeksikkö ”Suomen etu”. Tästä saatiin esimakua, kun Jani Sievinen julkisti ehdokkuutensa Vihdissä: ”Kiinnostukseni politiikkaa, ja etenkin Suomen etua kohtaan, on aina ollut erittäin suurta sekä lähellä sydäntä”.

Tässä puhuu yksi Suomen 13:sta mepistä kaudelle 2009-2014. Demareiden koko trio heittää pyyhkeen kehään, joten koko Suomen kultapojalla lienee helppo työ kerätä 60 000 – 100 000 ääntä ja lunastaa paikkaansa sosialistiryhmässä. Mukavaa, että – varmasti fiksulla ja todistetusti sympaattisellä – Sievisellä riittää virtaa huippu-uran jälkeenkin, mutta haluaisin kiinnittää huomiota kahteen seikkaan. Ensinnäkin siihen, mikä on ”Suomen etu” EU:ssa ja sen parlamentin toiminnassa ja toisekseen siihen, onko Sievisen kaltaisten uimareiden valinta yhtään kenenkään etu.

Kävin tänään loistavan keskustelun EU:sta, Suomen mepeistä, vaikutusmahdollisuuksista EU:sta sekä politiikasta yleensä. Totesimme, että parlamentissa laatu voittaa aina määrän. Jos lähdetään siitä, että on olemassa ”Suomen etu” – tai edes ”Euroopan etu” – tai ”demokratian etu”, edellyttää se sitä, että parlamenttiin valitaan sellaisia meppejä, jotka ovat verkostoituneita, sosiaalisia, älykkäitä, ahkeria ja ennen kaikkea arvostettuja. Yhdellä konservatiiviryhmän puheenjohtajalla on enemmän valtaa kuin 30:lla rivimepillä. Yhdellä suuren lautakunnan puheenjohtajalla on enemmän valtaa kuin 10:lla. Yhdellä ympäristöasioiden asiantuntijalla jota muut kuuntelevat on enemmän valtaa kuin neljällä takapenkin ex-uimarilla.

Ja mitä enemmän valtaa, sitä enemmän kykyä tehdä hyvää. Ja mitä enemmän fiksuja meppejä, sitä vähemmän valtaa komission byrokraateilla – ja ehkä myös neuvoston iltalypsijöillä. Olen idealisti ja uskon Suomen edun ja Euroopan edun olevan pitkällä tähtäimellä yhteneviä. Tämän vuoksi on meidän kaikkien etu äänestää parlamenttiin Satu Hassin, Heidi Hautalan ja Alexander Stubbin kaltaisia tekijänaisia ja –miehiä. Mitä useamman Hautalan ja Stubbin Eurooppa saa parlamenttiinsa ja mitä harvempi Virrankoski ja Sievinen (varaan oikeuden olla hänen kohdallaan väärässä!) pääsee läpi, sitä parempi. Kaikille.

Mitä sitten tulee tuohon kasvavaan ”Suomen etu” –kakofoniaan, tekee mieli kysyä kaikilta tätä aivopierua suustaan päästäviltä ja näitä luusereita äänestäviltä seuraava kysymys: Onko EU sinulle ennen kaikkea suuri byrokraattinen pokeripeli, jossa jokainen osanottaja pistää oman panoksensa pöytään ja sitten – keinolla millä hyvänsä – yrittää kahmia tuosta potista omaan laariinsa mahdollisimman paljon. Vai olisiko EU sittenkin parempi ymmärtää instituutiona, joka:

1. Takaa rauhan ja vakauden Eurooppaan ja vaalii sitä myös muualla maailmassa
2. Toimii eturintamassa ilmastonmuutosta vastaan
3. Koettaa löytää parhaan mahdollisen kompromissin maatalouden kilpailun ja maaseudun elinvoiman välille
4. Mahdollistaa mantereenlaajuisen vapaan liikkuvuuden 400 miljoonalle ihmiselle
5. Edistää tervettä kilpailua, joka koituu kuluttajien eduksi
6. Säätää ympäristö- ja eettisistä normeista, jotka leviävät myös Euroopan ulkopuolelle
7. Tasaa eurooppalaisten tuloeroja tukemalla köyhimpiä alueita
8. Toimii globaalina omanatuntona kun Yhdysvalloista, Kiinasta ja Venäjästä ei siihen ole
9. Edistää eurooppalaista yhteenkuuluvuutta ja yhteistä identiteettiä
10. On alati muutoksessa oleva prototyyppi sellaisesta globaalin hallinnan instituutiosta, jota maailma tarvitsee, mikäli se haluaa selvitä ilmastonmuutoksesta, talouskriiseistä, köyhyydestä ja terrorismin uhasta

EU ei ole täydellinen, vaan juuri niin hyvä kuin millaiseksi jäsenmaat sen äänestävät. Parhaimmillaan se edustaa luettelemiani kymmentä arvoa tai päämäärää, jotka ovat itselleni hyvin tärkeitä. Eurovaalien alla on helppo olla ylpeä omasta vihreydestään: missään muussa puolueessa ei tajuta EU:n mahdollisuuksia yhtä kirkkaasti. Oman ääneni – ja panokseni vaalikampanjassa – saa se vihreä ehdokas, joka määrätietoisimmin ajaa yllä hahmottelemaani Euroopan unionia. Vaalikampanja alkakoon!

Seksityö-ilmiön filosofisesta – joskin hyvin pintapuolisesta – analyysistä pääsemme tämän analysointiin lainsäädännön näkökulmasta: minkälainen lainsäädäntö olisi optimaalinen seksityölle? Lähtökohtana on, että lainsäädäntö pyrkisi toteuttamaan seuraavat tavoitteet mahdollisimman sopivassa suhteessa:

-Täysi-ikäisten, yhteisymmärryksessä toimivien ihmisten oikeus ja vapaus toteuttaa itseään seksuaalisesti
-Ihmisten oikeus toteuttaa itseään taloudellisesti – ostaa ja myydä hyödykkeitä
-Edellisiin liittyen mahdollisimman kattavat taloudelliset, fyysiset ja sosiologiset mahdollisuudet toteuttaa itseään seksuaalisesti ja taloudellisesti ilman pakotusta
-Seksityöhön liittyvän stigman lieventäminen ja pitkällä aikavälillä poistaminen
-Ihmisiin kohdistuvan – sekä henkisen että fyysisen – väkivallan vähentäminen
-Vapaa (globaali) kilpailu ja helppo pääsy markkinoille
-Edelliseen liittyen kilpailu palveluiden laadulla ja hinnoilla
-Turvallinen työympäristö seksityöläisille
-Selkeä, ymmärrettävä ja läpinäkyvä mainonta ja kuvaus tarjottavista palveluista
-Seksityön pitäminen erossa ja piilossa sellaisten elämästä, jotka eivät halua olla sen kanssa tekemisissä
-Valtion verotulojen kartutus
-Kansanterveyden vaaliminen ja edistäminen

Seksityöhön liittyvää lainsäädäntöä pohtiessa joutuu pakostakin ottamaan kantaa lukuisiin eettisiin kysymyksiin. Näitä pohdittiin paljon jo edellisessä merkinnässä, mutta tässä mennään hieman konkreettisemmalle tasolle. Samoin on tehtävä valintoja lukuisten eri eturyhmien intressien välillä. Näitä ovat mm. asiakkaat, kotimaiset seksityöläiset, ”parittajat” sekä ulkomaiset seksityöläiset. Monissa tapauksissa yhden etu on poissa kolmelta muulta. Sen sijaan lienee helppo todeta, että nykytilanne on hyvä ainostaan kolmelle ryhmälle: ”pahoille parittajille”, moralisteille sekä sellaisille kotimaisille seksityöläisille, jotka eivät juurikaan kärsi stigmasta mutta ulosmittaavat täyden hyödyn sen aiheuttamasta korkeasta hintatasosta.

Tarkastelen tässä merkinnässä muutamaa seksityön lainsäädäntöön olennaisesti liittyvää ongelmakohtaa ja kehittämisehdotusta. Nämä voidaan laittaa janalle niin, että ensin käsiteltävät ovat ”selvimpiä” ja ristiriidattomimpia ja sitä seuraavat aina vain syvemmälle kontroversaaleihin asioihin kytkeytyviä. Kannatan itse näitä kaikkia ehdotuksia, mutta varsinkin viimeisten osalta olisin hieman varovainen ja miettisin vielä toisen ja kolmannen kerran ennen lakimuutosta. Tässä lista:

1. Parituspykälien selvimpien ylilyöntien (toimitilat, mainonta) kumoaminen
2. Seksityön verollepano
3. Osuuskunta-(, ja baaribordellien?) salliminen
4. Välittäjäorganisaatioiden salliminen EU-seksityöläisille
5. Ihmiskaupan esto seksityöläisten rekisterillä
6. Välittäjäorganisaatioiden salliminen EU:n ulkopuolisille seksityöläisille

1. Parituspykälien selvimpien ylilyöntien kumoaminen

Kenties pahin epäkohta nykylainsäädännössä on lähes naurettavan tiukka parituksen määrittely. Käytännössä seksityötä ei voi tehdä laillisesti ellei toiminta tapahdu yksityisasunnossa ja mainonta itse omistamalla nettisaitilla (tai jopa palvelimella?). Kyseessä on paitsi seksityöläisten ja näiden asiakkaiden tarpeeton kiusaaminen, myös rikollisjärjestöjen harjoittaman parituksen edellytysten parantaminen. Tämä lainkohta lienee johtanut lukuisiin pahoinpitelyihin, kiristykseen, raiskauksiin ja jopa ihmiskauppaan.

Lainkohdan ongelmallisuus paljastuu nopeasti jos miettii asiaa Suomeen seksityötä harjoittamaan haluavan nuoren virolainaisen näkökulmasta. Miten hän voi järjestää asiat niin, että saa asunnon ja asiakkaita Suomessa? Vuokralle häntä ei juuri kukaan halua, koska on riski saada paritussyyte (ja nuori, yksinäinen, työtön ja kieltä osaamaton virolaisnainen on jo ihan kohtalaisella todennäköisyydellä alan ammattilainen joten ”en tiennyt” voi olla huono selitys oikeudessa). Eikä hän oikein osaa mainostaakaan, kun kieli ei taivu eikä mediat ole hallussa. Monella ainoa tapa tulla markkinoille on alistua jonkun ”järkkääjän” (=parittaja) varaan. Jotkut näistä lienevät ihan asiallisia järjestäen seksityöläiselle asunnon ja mainokset ottaen kohtuullisen provikan tuloista. Mutta suuri(n?!) osa lienee roistoja, jotka kiristävät, riistävät ja pahimmillaan pahoinpitelevät naista.

Tilanne ei ole hyvä suomalaisillekaan. Kun ei saa harjoittaa laillista elinkeinoa vuokra-asunnossa, on se aikamoinen haistatus ja tyly signaali yhteiskunnan taholta. Se ylläpitää stigmaa täysin aiheettomasti ja – ymmärrettävästi – katkeroittaa seksityöläisiä. Mainonnan rajoitukset taasen johtavat epäselvään mainontaan, jossa kerrotut faktat ovat vain sinne päin. Tästä kärsivät ulkomaisten seksityöläisten ja asiakkaitten ohella myös rehelliset kotimaiset myyjät.

Näin ollen ensimmäinen ehdotukseni on, että parituslainsäädäntöä muutetaan siten, että mainonta eroottisissa lehdissä sekä internetissä (mm. Sihteeriopisto) sallitaan. Lisäksi tätä voitaisiin vielä ryydittää harhaanjohtavan mainonnan kiellolla – ainakin kuvien tulee olla aidot, mikäli mainoksessa ei toisin mainita. Tämän lisäksi asunnon vuokraus seksityöläiselle (”työhuoneeksi”) tulee sallia kunhan hinta ei ylitä selkeästi (joku prosenttimäärä, vaikkapa 120%) ko. asuinalueen mediaanihintatasoa.

2. Seksityön verollepano

Seksityö pitää normalisoida ja yksi merkittävä askel tähän suuntaan on verollepano. Jotkut seksityöläiset ovat jo nyt ottaneet itselleen toiminimen ja maksavat yhteiskunnalle veroa, mutta suurin osa ei näin tee – osaksi rahan vuoksi, osaksi ”kostona” heitä kaltoin kohtelevalle yhteiskunnalle. Tilanne on valitettava, sillä se marginalisoi ja stigmatisoi seksityöläisiä entisestään ja vie heiltä tiettyä varmuutta elämästä mm. eläkkeen pienentymisen vuoksi. Joku voisi valittaa myös sosiaalitukien väärinkäytöstä, sillä monet seksityöläiset nostanevat työnsä ohella opinto-, asumis- ja toimeentulotukia joihin eivät tulojensa vuoksi olisi oikeutettuja. Tämä on kuitenkin seksityöläisten kohtelu ajatellen vähintäänkin ymmärrettävää. Epäkohta kuitenkin joka tapauksessa.

Verollepano toteutetaan niin, että seksityöläisille annetaan oikeus rekisteröidä toiminimi seksityöläisen nimikkeellä. Tälle voidaan keksiä myös joitain kiertoilmauksia niille, jotka sellaisia syystä tai toisesta haluavat käyttää. Näin seksityöläisistä tulee yksityisyrittäjiä, joilla on yrittäjien verotus. Tähän kuuluu laajat verovähennysoikeudet sellaisista tuotteista ja palveluista joiden voidaan katsoa edistävän ammatinharjoitusta. Tällaisia ovat ainakin kondomit, liukuvoiteet, hygieniatuotteet, sängyt ja vuodevaatteet, erilaiset asusteet ja seksilelut, tietyt lääkärinpalvelut (ml. terapia), liikuntapalvelut (mm. kuntosalikortti) sekä mahdollisesti myös plastiikkakirurgiset operaatiot.

3. Osuuskunta-(, ja baaribordellien?) salliminen

Seksityön ykkösasiantuntija Suomessa, Anna Kontula, on ehdottanut osuuskuntabordellien sallimista. Tässä seksityöläisten joukko voi perustaa osuuskunnan, joka vuokraa toimitilaa jossa harjoittaa ammattiaan. Osuuskunta voi sitten palkata turvamiehiä, kirjanpitäjiä, mainostajia, sihteereitä, siivoojia jne. toimintaa tukevia ammattilaisia tukemaan työtään. Kontulan mukaan tämä edistäisi seksityöläisten turvallisuutta.

Itse pidän tätä hyvänä ideana ja olisin valmis menemään askeleen pidemmälle, eli ns. ”baaribordellin” sallimiseen. Tässä mallissa yksittäiset seksityöläiset ostaisivat tai vuokraisivat toimitilaa baarin tai vastaavan paikan välittömästä läheisyydestä. Baarin ja seksityöläisten välinen yhteistyö toisi edellisille vuokratuloja sekä asiakkaita ja jälkimmäiselle asiakkaita, turvallisuutta ja keinon eriyttää oma intiimi koti ja työtila toisistaan. Tämä malli ei ylittäisi sitä rajaa, jonka yli en itse olisi valmis astumaan: seksityöläisen on aina itse oltava oikeutettu valitsemaan asiakkaansa. Kuka tahansa baariin astellut juoppo ei siis olisi oikeutettu ostamaan palveluita vaan seksityöläinen olisi itse hankkinut asiakkaansa jotka voisivat sitten nauttia baarin antimista tapaamisen jälkeen. Vähänkin juopunut asiakas jäisi turvamiesten haaviin ennen yläkertaan astumista.

No, baaribordellissa saattaa olla omat ongelmansa, joten se jääköön tällä erää lähinnä heitoksi. Mutta osuuskuntabordellit olisi pikimiten sallittava lainsäädännössä.

4. Välittäjäorganisaatioiden salliminen EU-seksityöläisille

Neljännessä kohdassa mennään alueelle, jossa vastustajien joukkoon liittynee ainakin suomalaiset seksityöläiset. Itäeurooppalaisten tulo markkinoille nimittäin polkisi hintoja ainakin jonkin verran ja näin veisi kotimaisilta tuloja. En kuitenkaan näe mitään eettistä syytä ajaa kotimaisten seksityöläisten etuja muiden seksityöläisten kustannuksella. Niinpä seksityönkin pitäisi olla EU:ssa työvoiman vapaan liikkuvuuden piirissä. Tämä toisi markkinoille enemmän tarjontaa, mikä johtaisi hintojen laskuun ja kilpailuun myös laadulla: eli lyhyesti sanottuna juuri siihen, mikä on vapaakaupan perimmäinen tarkoitus. Mikäli pidämme seksityötä muuhun työhön verrattavana, emme voi sallia kotimaisen keinotekoista suosimista. Kotimaisille myös luullakseni aina löytyisi kysyntää korkeammalla hinnalla joka tapauksessa.

Markkinoille tulo pitäisi tehdä Muista EU-maista tuleville seksityöläisille mahdollisimman helpoksi. Toisin sanoen pitäisi olla olemassa taho, joka järjestää näille ihmisille kohtuuhintaan ammatin edellytyksiin kuuluvat asunnon, markkinoinnin sekä erilaiset hygienituotteet sekä verotekniset palvelut. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että osuuskuntabordellien perustaminen tehdään mahdollisimman helpoksi myös muiden EU-maiden seksityöläisille. Tämä taas onnistuisi vaikkapa laillistamalla eräänlaiset konsulttipalvelut, jotka mainostavat tätä mahdollisuutta ulkomailla ja auttavat Suomessa käytännön toimenpiteissä.

Lienee sanomattakin selvää, että tällaista toimintaa tulee valvoa hyvin tarkasti ja sille tulee asettaa tiukat normit. Tällaisia normeja ovat ainakin: seksityöläisiltä ei saa vaatia tiettyä rahasummaa suurempaa alkupanosta palvelun ostamiseksi eikä seksityöläinen saa olla velkaa konsultille; seksityöläinen ei saa joutua maksamaan tiettyä prosenttiosuutta suurempaa summaa nettopalkastaan (vaikkapa 5% tai 10%); seksityöläisellä tulee olla oikeus ja taloudellinen mahdollisuus irtisanoa sopimussuhde milloin tahansa. Näitä normeja valvomaan tulisi palkata jonkinlainen valtion viranomainen.

5. Ihmiskaupan esto seksityöläisten rekisterillä

Mikäli edellä mainitut toimenpiteet toteutettaisiin, johtaisi tämä seksityön sosiaalisen stigman hälvenemiseen, alan houkuttelevuuden lisääntymiseen ja hintojen alenemiseen. Myös parittajien ja rikollisorganisaatioiden valta ja mahdollisuudet pienenisivät merkittävästi. Tästä huolimatta ihmiskauppa olisi vieläkin ongelma, kuten se on Saksassa ja Hollannissakin, joissa on paljon Suomea liberaalimpi seksityölainsäädäntö. Ihmiskaupan ja väärinkäytösten esto voisi tehostua huomattavasti, mikäli seksityöläiset velvoitettaisiin pyydettäessä näyttämään ”ammattikorttinsa”.

Tässä kortissa ei tarvitsisi lukea mitään muuta kuin ”Seksityöläinen” ja tietty numerosarja, jonka seksityöläinen on saanut verottajalta. Asiakas olisi nykytavan mukaan velvollinen selvittämään, onko seksityöläinen parituksen uhri. Tämä kävisi niin, että hän lähettäisi kortissa olevan numerosarjan tekstiviestinä palvelunumeroon, josta tulisi vastaviestinä muutama tuntomerkki seksityöläisestä, vaikkapa pituus ja silmien väri. Mikäli nämä täsmäisivät, voisi asiakas olla aikamoisen varma, ettei kyseessä ole parituksen uhri, vaan juurikin se veroviraston varmentama seksityöläinen jolle kortti on annettu. Toki tätäkin pystyisi monella tavalla kiertämään, mutta se vaatisi jo sellaisia toimenpiteitä, että hyötyyn ja riskiin verrattuna toiminnasta tulisi kannattamatonta.

Samalla järjestelmä estäisi veronkierron – olisivathan kaikki Suomessa toimivat seksityöntekijät verovelvollisia. Mikäli seksityöläiseltä ei korttia löytyisi, olisi asiakas velvoitettu ilmoittamaan asiasta viranomaisille, jotka tarkistaisivat onko kyseessä mahdollisesti parituksen uhri tai veronkiertäjä. Tässä vaiheessa pitää korostaa, että rekisteri olisi mahdollisimman anonyymi, henkilötiedot eivät näkyisi asiakkaalle missään vaiheessa eikä myöskään suurimmalle osalle viranomaisista. Jotkut kauhistelevat tämänkaltaisia järjestelmiä, mutta mielestäni kyseessä on harkinnan arvoinen systeemi, koska veronkierrosta voisi tulla vakava ongelma ja ihmiskauppa on – ilmeisestä harvinaisuudestaan (Suomessa) huolimatta – aina suuri inhimillinen katastrofi.

6. Välittäjäorganisaatioiden salliminen EU:n ulkopuolisille seksityöläisille

Jos välittäjäorganisaatiot sallittaisiin EU:n kansalaisille, jotka toimivat seksityöläisinä Suomessa, voisiko ne sallia myös EU:n ulkopuolisille seksityöläisille? Tässä mennään jo vaikeampien eettisten ja käytännöllisten kysymysten juurelle. Ensinnäkin kaukomaissa elintaso on radikaalisti EU-maita alhaisempi ja seksityön näkeminen ”vapaana valintana” aina vain vaikeammin perusteltavissa. Toisaalta seksityö voi olla myös aidosta paras vaihtoehto käsillä olevista ja elämä seksityöläisenä Suomessa monin verroin parempaa kuin roskankerääjänä Manilan slummeissa. Itse kallistun ehkä näkemään asian niin, että tuloerot ja seksityön valinta ovat kaksi eri asiaa – itse tauti ei parane valinnanvapautta rajoittamalla vaan päinvastoin länsimaissa töitä tekevä seksityöläinen voi parhaassa tapauksessa nostaa koko suvun köyhyydestä ja osaltaan kaventaa maiden välisiä tuloeroja. Tätä asiaa tulisi kuitenkin miettiä syvällisemmin ennen kannan ottamista.

Vähintään yhtä suuri ongelma on käytännöllinen. Ensinnäkin on vaikea todentaa, ettei seksityöläistä pakoteta ammattiin jo kotimaassaan vaikkapa perhettä uhkailemalla ja näitä panttivankina pitämällä. Toisekseen jo matkakulut Suomeen ovat niin suuret, että seksityöläinen joutuu ottamaan velkaa ne maksaakseen ja faktisesti hyvin epätoivoiseen asemaan. Muitakin ongelmia tulee varmasti helposti mieleen, kun tätä alkaa syvemmin pohtia.

Yksi keino päästä eroon suurimmasta osasta ongelmia olisi järjestää rekrytointi jo seksityöläisen kotimaassa ja sysätä taloudellinen vastuu matkoista Suomeen (ja takaisin!) välittäjäorganisaatiolle. Tämä toimisi niin, että välittäjäkonsultti järjestäisi kohdemaassa rekrytointitilaisuuden, jossa tämä haastattelisi halukkaita, ottaisi selvää näiden motivaatiosta, ominaisuuksista, perhesuhteista jne. Voisi seurata jonkinlainen koulutuskurssi, jossa etsittäisiin joukosta työhön soveltuvimmat. Tämän jälkeen välittäjä ostaisi omilla rahoillaan valitsemilleen seksityöläisille lipun Suomeen. Suomessa konsultti sitoutuisi maksamaan seksityöläiselle päivärahaa ja esittelisi ammattia. Seksityöläinen saisi kokeilla ammattia muutaman viikon ajan. Tämän jälkeen hän joutuisi menemään virkamiehen haastatteluun. Tämä selvittäisi, onko nainen halukas jäämään. Mikäli nainen ei ole halukas jäämään – tai virkamies muusta syystä katsoo ettei naisen tule jäädä maahan – sitoutuu konsultti maksamaan tälle myös matkan takaisin kotiin.

Tämä malli ratkaisisi paljon, muttei läheskään kaikkea. Monissa maissahan suku voisi pakottaa kauneimman tyttärensä kursseille ja seksityöhön. Ja tätä olisi hyvin vaikeata saada selville millään haastattelulla. Voidaan kuitenkin kysyä, olisiko tällaisen mankelin läpi selviytyneen seksityöläisen elämä keskimäärin huonompaa kuin elämä kotimaassaan. Varsinkin kun hän voisi milloin tahansa lopettaa seksityön – tälle pitäisi antaa mahdollisuus Suomen maahanmuuttopolitiikassa antaen näille ihmisille automaattinen oleskelulupa ja pääsy kansalaisuusputkeen. Seksityön vaihtoehto olisi siis näillekin ihmisille aina jonkinlainen sosiaaliturva.

No, tämä on jo aika lennokas ehdotus ja monella tavoin kontroversiaali. Samoin kuin moni muistakin tässä mainituista. Varaan oikeuden muuttaa mielipidettäni näistä asioista jos kuulen paremman argumentin (tämä pätee toki kaikkiin asioihin). Nämä ovat monelle sen verran arkaluontoisia juttuja, että tällainen käsittelytapa saattaa tuntua kylmältä, jopa kauhealta.

Tähän vastaisin tässä lopussa toteamalla, ettei minunkaan unelmamaailmassani olisi seksityötä, kuten ei myöskään köyhyyttä, surua, masentuneisuutta tai kauheita sairauksia. Elämme kuitenkin tässä maailmassa, joka ei ole täydellinen. Vaikka tämän kaksiosaisen merkintäsarjan sanoma ehkä ryvettää utopiat täydellisestä maailmasta, vie se kuitenkin mielestäni maailman pragmatismin hengessä suuren askeleen parempaan suuntaan.

Koska tästä tuli – kahteen osaan jaettunakin – hyvin pitkä merkintä, laitan tähän alkuun tämän ensimmäisen osan sisällysluettelon:

1. Voiko seksityö koskaan olla vapaa valinta?
2. Seksityö – radikaalifeminismin kohtalonkysymys
3. Seksityö: uhriton rikos ja vihreä palveluammatti

Olen viime aikoina lukenut Anna Kontulan oivaa Punainen eksodus –teosta (joka on myös tämän väitöskirja). Mediassa hyvin esillä ollut teos kuuluu monella tavalla Henry Laasasen ja Jussi Halla-ahon kirjoitusten kanssa samaan kuluneen vuoden trendiin, jossa käydään hyvin provosoivasti ja rohkeasti ”vallitsevien totuuksien” kimppuun. Kontulan väitöskirja kuitenkin eroaa edellä mainituista ainakin tieteellisen tasonsa osalta. Itse aihe sen sijaan ei ole yhtään vähemmän tabu: Kontula kun väittää, että seksityö on (Suomessa useimmille) aidosti oma vapaa valinta ja useille jopa seksuaalisesti voimaannuttava kokemus. Lisää vettä kiukaalle tulee väitteistä joiden mukaan useat seksityöläiset jopa pitävät työstään, saavat sitä harjoittaessaan orgasmeja ja silloin tällöin ihastuvat asiakkaisiinsa. Toki Kontulan kirjassakaan seksityöläisen arki ei ole läheskään aina mitään juhlaa, vaan alaan kuuluu synkkiäkin puolia.

Seksityö on arka aihe ja siitä on useimmilla hyvin vahva mielipide. Itse olen funtsinut sitä aika paljon. Tämän prosessin aikana olen kääntänyt takkia ainakin kahdesti. Viimeisten noin viiden vuoden aikana olen kuitenkin pikku hiljaa alkanut pitää seksityötä ilmiönä, joka kuuluu ihmisten henkilökohtaisen valinnan piiriin – sellaiselle alueelle, johon valtion ei pidä sorkkia liian tunkeilevasti. Tämä on hyvä hetki kerrata hieman ajatuksiani seksityö-ilmiöstä. Koska aihe on laaja, tällainen pintaraapaisukin vaatii kaksi osaa. Tässä ensimmäisessä merkinnässä erittelen seksityötä hieman filosofisemmasta näkökulmasta ja pyrin perustelemaan, miksi valtion – ja yhteiskunnan laajemmin – pitäisi kohdella sitä neutraalisti. Toisessa merkinnässä astun enemmän käytännön puolelle ja hahmottelen, millainen lainsäädäntö voisi seksityön osalta olla Suomessa optimaalinen.

1. Voiko seksityö koskaan olla vapaa valinta?

Menemättä vapaan tahdon prolematiikkaan sen syvemmin, voidaan mielestäni aina lähteä siitä, ettei todella vapaata valintaa ole olemassakaan. Kaikkia valintojamme leimaavat paitsi ympäristö jossa elämme, myös omat geenimme ja henkilöhistoriamme, tilannespesifit tekijät sekä erilaiset satunnaiset ilmiöt. Valinnan vapaudelle voidaan kuitenkin antaa erilaisia asteikkoja ja kysymys kuuluukin, onko seksityö yhtä vapaa valinta kuin mikä tahansa muu työ.

Ensinnäkin tulee huomioida seksityön monet kasvot. Valinnan vapaus –näkökulmasta se voidaan jakaa janalle, jonka toisessa päässä on kidnapattu lapsi, joka pakotetaan seksityöhön nälkäpalkalla rahojen mennessä parittajalle. Toisessa päässä taasen on hyvätuloinen länsimaalainen nainen, joka tekee seksityötä etupäässä siksi että pitää seksistä ja haluaa jännitystä elämäänsä. Jottei tulisi väärinkäsityksiä, totean edellisen esimerkin olevan maailmassa kohtalaisen yleinen ja jälkimmäisen aikamoisen harvinainen – muttei käsittääkseni mitenkään eriskummallinen.

Tässä vaiheessa on hyvä jakaa seksityö kolmeen eri kategoriaan:
1. Eettisesti kestämätön seksityö
Kaikki sellainen seksityö, johon liittyy alaikäisiä, ei-konsensuaalista väkivaltaa ja parittajien taholta kiristystä, pakottamista tai huijaamista.
2. Harmaa alue
Sellaiset seksityön muodot, joihin liittyy suuria tuloeroja (mm. länsimaalaiset Thaimaassa), ”vapaaehtoista paritusta” (nainen suostuu ”vapaasta tahdostaan” paritettavaksi) ja joissa seksityöläisten autonomian aste on vähäinen (mm. bordellit, joissa seksityöläiset eivät saa valita asiakkaitaan).
3. Eettisesti kestävä seksityö
Sellainen seksityö, jonka tekijä toimii itsenäisesti (tai ”paritetusti” oman rationaalisen valintansa mukaan vaikka itsenäinenkin työ olisi mahdollista [mm. Saksan, Nevadan tai Hollannin bordellit]) yhteiskunnassa, jossa on toimiva sosiaaliturva eli jossa työttömyys/matalapalkka-alat ei johda epäinhimilliseen elämään.

Tässä ja seuraavassa kirjoituksessa keskityn nimenomaan tuohon kolmanteen kategoriaan. Samalla sivuan monella tavalla toista kategoriaa, koska näen sen ongelmien johtuvan osaltaan seksityötä marginaaliin työntävästä lainsäädännöstä.

Mutta voiko seksityö olla vapaa valinta kolmanteen kategoriaan sijoittuville seksityöläisille – johon kuuluu valtaosa Suomessa työskentelevistä seksityöläisistä ja käytännössä kaikki suomalaiset ammatinharjoittajat. Kontula kumoaa kirjassaan usein esitetyn patologia-argumentin. Eli seksityöläiset eivät Kontulan mukaan kärsi mielenterveysongelmista tai ole sen seksuaalisesti hyväksikäytetympiä kuin saman ikäiset keskimäärin. Seksityötä ei siis Kontulan aineiston nojalla voida patologisoida yhdeksi mielenterveysongelman oireeksi.

Entäpä vallan rakenteet? Onko niistä löydettävissä joku ”seksityöläisöivä” tekijä, joka ajaa nuoria naisia alalle? Vastaus tähän on: varmasti. Mutta nämä rakenteet ovat niitä samoja, jotka ohjaavat ihmisiä matalapalkka-aloille ja töihin yleensä. Ja toisaalta pois töistä. Raha on monella tavalla menestyksen mitta yhteiskunnassamme ja kun on rahaa, on elämä mukavampaa. Toisaalta yhteiskunnassamme on myös kahdeksan tunnin työnormi, jossa arkipäiviin ei mahdu hirveästi muuta kuin työtä. Kontulan mukaan seksityön valintaan vaikuttaakin olennaisena osana mahdollisuus saada rahaa kohtalaisen nopeasti ja vähällä työllä. Ja toisaalta tähän liittyvä mahdollisuus tehdä vain vähän työtä ja kyetä toteuttamaan itseään myös työn ulkopuolella: Kontulan mukaan seksityön kova palkka (suomalaisille keskimäärin noin 100e/30min puhtaana käteen) ulosmitataan ennemmin lisääntyvänä vapaa-aikana kuin suurina tuloina.

Mielestäni voidaan sanoa, että Suomessa seksityö on niin pitkälle vapaa valinta kuin mikään voi olla kapitalistisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Sille on vaihtoehtoja, jotka ovat lähes jokaisen suomalaisen seksityöläisen ulottuvilla: eläminen sosiaalituilla tai työnteko matalapalkka-alalla. Seksityöläiset ovat laskeneet, että se työ, vaiva ja epämukavuus, joka tulee seksin harrastamisesta muutaman asiakkaan kanssa viikossa on helpompi sulattaa kuin se työ, vaiva ja epämukavuus, joka tulee 8h/5vrk työstä Alepan kassalla. Monelle tämä tuntuu olevan hyvin vaikea hyväksyä.

2. Seksityö – radikaalifeminismin kohtalonkysymys

Mielestäni voitaisiin sanoa, että valtarakenteet ovat – ainakin siis kolmannen seksityön kategorian osalta – vahvemmat seksityötä vastaan. Lähi-idässä syntyneet monoteistiset uskonnot ja sitä saarnaavat konservatiivit ovat tässä asiassa löytäneet vahvan liittolaisen radikaalifeministeistä. Yhdessä nämä uusintavat sitä valtavaa moralistista valtarakennelmaa, joka polttomerkin lailla iskee seksityöhön ja seksityöläisiin kipeätä sosiaalista stigmaa. Nähdäkseni tämän valtarakennelman takana voidaan nähdä kolme konservatiivista normia seksiä koskien: seksin pyhyys, eksklusiivisuus ja monoliittisuus, joista enemmän seuraavassa.

Seksin pyhyys
Vallitsevassa valtarakennelmassa seksi nähdään pyhänä, case sui generiksenä, johon ei päde samat säännöt ja normit kuin muihin ilmiöihin. Mikään ei ole ”vain seksiä”, vaan jotain paljon, paljon enemmän. Seksi on eräänlaista taianomaista mystiikkaa, jota ei saa banalisoida koska tämä banalisoi samalla koko persoonan. Seksi ei missään nimessä voi olla työtä, koska siinä ihminen avaa pyhyytensä ja myy sitä, mikä itsessä on kaikkein arvokkainta, olennaisinta, yksilöllisintä ja kokonaisvaltaisinta – siis itseään. Seksi voi olla hauskaa ja nautinnollista, mutta se on pyhyydessään aina myös hyvin vakavaa.

Seksin eksklusiivisuus
Seksi on lahja, joka voidaan antaa vain kaikkein tärkeimmälle henkilölle. Se on sinetti kahden ihmisen välillä, kumppanin faktinen omaisuus liitossa. Seksi on myötäjäinen, joka luovutetaan osoituksena liiton kokonaisvaltaisuudesta, yhdeksi lihaksi tulemisesta. Se on polttoaine, joka antaa energiaa ydinperheelle. Seksillä osoitetaan kumppanin ei-kukatahansisuus, tärkeys ja rakastettavuus. Sekä valta ja omistusoikeus omaan persoonaan.

Seksin monoliittisuus
Seksi on monoliitti, sen ydin on aina sama, muuttumaton. Se voi saada hieman erilaisia merkityksiä, mutta perimmäinen sanoma on aina sama vallan osoitus. Seksin harrastaja ei kykene säätelemään sen tarkoitusperiä eikä päättämään sen merkitystä. Kumppaneiden ja harrastustapojen vaihtuessa merkitys pysyy.

En väitä, että radikaalifeministeillä olisi nämä normit tiedostettuna mielessä. He voivat kyseenalaistaa nämä konservatiiviset normit aivan samalla tavalla kuin (seksiradikaalina feministinä) minäkin, mutta samaan aikaan kuitenkin faktisesti omaksua useat näihin normeihin liittyvät keskeiset pointit. Jos hyväksyy väittämän seksin ja vallan sekä seksin ja oman persoonan välisestä suhteesta, hyväksyy samalla käytännössä näiden normien ytimen. Ja sen ilmentämän konservatiivisen ideologian.

Itse asiassa tähän normatiiviseen loukkuun tipahtaminen johtuu ennen kaikkea radikaalifeministien lähtökohdasta: naisten alistetusta asemasta. Jos tämä lähtökohta on tosi, on seksiin liittyvän vallan dynamiikan oltava aina naiselle epäsuotuisa. Ja koska se on naiselle epäsuotuisa, johtuu tämä nimenomaan siitä, että seksi on ”pyhää”, kokonaisvaltaista. Sillä jossei se olisi, olisi seksiin liittyvä valta-asema neutraali tai usein jopa naiselle suotuisa.

Tässä päästään Henry Laasasen teeseihin naisen seksuaalisesta vallasta. Laasanenkin näkee seksin ja vallan yhteyden hyvin kirkkaasti. Mutta hän ei pyhitä tätä valtaresurssia, vaan käsittelee sitä kuin mitä tahansa muuta vallan ilmiötä. Laasasen (omaan makuuni hieman liian kyynisessä) teoriassa seksi on naiselle olennainen strateginen valtaresurssi, jolla tämä ajaa omia etujaan – ennen kaikkea materiaalisia.

Väitän, että seksityön vastustaminen normatiivisista lähtökohdista on ”perinteiselle” tai ”radikaalille” feminismille kohtalonkysymys. Sillä mikäli seksityö olisi eettisesti oikein ja jotkut naiset päätyisivät siihen aidosti vapaan rationaalisen valinnan seurauksena, pudottaisi se pohjan suurelta osalta radikaalifeminismin kaanonista, siis naisen alistetusta asemasta. Mikäli seksi ei ole pyhää ja mikäli rahan (tai vallan) saaminen seksillä ei lähtökohtaisesti vahingoita naista psyykkisesti (tai naissukupuolta kollektiivisesti), tarkoittaa se sitä, että naisella on käytössään juuri se Laasasen esittämä valtaresurssi, joka heilauttaa sukupuolten välisiä valtasuhteita merkittävästi. En usko, että radikaalifeministit ajattelevat näin tietoisesti, mutta ehkäpä vaistomaisesti ja alitajuisesti.

Eli mikäli seksityöläinen ei ole uhri, ei sitä myöskään ole naissukupuoli (siis länsimaissa). Näin ollen seksityön vastustaminen kaikin käytettävin keinoin on radikaalifeminismille elintärkeätä. Sen hyväksyminen käynnistäisi dominoefektin, jonka päässä olisi koko perinteisen feministisen liikkeen tuho – tai oikeastaan nahanluonti. Itse näkisin tämän periaatteessa positiivisena asiana, koska silloin feminismin valtavirraksi voisi nousta se feminismin siipi, joka dekonstruoi sukupuolten rooleja ja pyrkii edistämään tasa-arvoista maailmaa, jossa jokainen voisi olla oma itsensä joutumatta omaksumaan mitään sukupuolirooleja saadakseen hyväksyntää.

3. Seksityö: uhriton rikos ja vihreä palveluammatti

Oma suhtautumiseni seksityöhän lähtee idealistisista, ei pragmaattisista seikoista. Useinhan seksityö nähdään pragmaattisesti ”maailman vanhimpana ammattina, joka ei katoa kuitenkaan”. Tällä on toki merkitystä seksityöhön liittyvää lainsäädäntöä sorvatessa, mutta mielestäni ihmisen oikeus tehdä vapaasti mitä haluaa, toteuttaa itseään seksuaalisesti ja taloudellisesti haluamallaan tavalla (maksamalla toki samalla mahdollisista ulkoisvaikutuksista) sekä uhrittomien rikosten poispyyhintä lainsäädännöstä ovat tätä merkityksellisempiä argumentteja seksityön sallimiseen. Näiden lisäksi korostaisin myös seksityön vihreyttä: se on luomupalveluammatti par excellance.

Ehkä eniten itseäni ärsyttää se, miten ihmiset vetävät johtopäätöksiä omista mauistaan, tavoistaan ja mieltymyksistään käsin. On varmaan ihan totta, että monen ihmisen mielestä seksi kenen tahansa muun kuin sen oman rakkaan kanssa on tosi hyihyi. Lienee selvä, että moni ihminen ei jaksaisi seksiä kuin maksimissaan kerran viikossa, muuten menee pakkopullaksi. Epäilemättä monen mielestä tietyt seksin muodot ovat kuvottavia ja pitävät niitä ihmisarvoa alentavina.

Niin, mitä sitten? Mielestäni yksi aikuiseksi kasvamisen olennaisimpia virstanpylväitä on se hetki kun tajuaa muiden olevan monella tavalla erilaisia kuin itse. Jotkut tykkäävät syödä sammakonreisiä vaikka itseä oksettaisi, monet matkustavat Kongoon vaikka itseä hirvittää, useat tykkäävät saada turpiinsa ja runkata samalla mustissa nahkavaatteissa vaikka itselle ei tulisi mieleenkään. Onko liikaa vaadittu hyväksyä se, että joillekin ihmisille seksityö ei ole niin kauheata kuin se itselle voisi olla? Onko täysin ylivoimaista nähdä mahdolliseksi jopa se, että jotkut seksityöläiset voivat silloin tällöin – ehkä jopa usein – nauttia ammatistaan ja tuntea iloa ja ylpeyttä omasta hyvin hoidetusta työstä? Nähdäkseni yksi suurimmista seksityön kammoamisen syistä oma on keskenkasvuinen illuusio siitä, että kaikki muut ihmiset ovat samanlaisia kuin itse.

Seksityöllä ansaitsee hyvin. Osaksi tämä johtuu siitä, että sen tuoma stigma antaa oman bonuksensa palkkaan: ilman stigmaa tarjonta varmaankin nousisi ja hinnat hieman laskisivat. Suomalaisten ammatinharjoittajien palkat vaihtelevat 80e ja 200e välillä 30 minuutin sessiosta. Jokainen voi siitä laskeskella miten paljon pitää tehdä duunia saavuttaakseen matalapalkka-alojen liksat. Kun seksityöläiset voivat vielä itse valita asiakkaansa – eli jättää ”hirveät” väliin ja joskus jopa yhdistää työn ja oman nautinnon – ei avoimella mielellä ihmisten moninaisuuden tiedostavan ihmisen liene ylitsepääsemättömän vaikeata kuvitella, miksi ala vetää ihmisiä puoleensa.

Pitää myös muistaa, että seksityöläisillä pysyy oma intiimi alue myös seksin osalta. He kykenevät erottamaan seksin työnä ja parisuhteessa. Jokaisella on oma raja, jonka yli ei mennä asiakkaan kanssa. Tämä voi olla vaikkapa suuteleminen suulle tai oraaliseksi ilman kondomia. Käsittääkseni seksityöläiset kykenevät omassa työssään ja elämässään todistamaan, ettei seksi ole monoliitti, vaan että se saa tilanteen mukaan erilaisia merkityksiä.

Onko seksityöllä sitten negatiivisia ulkoisvaikutuksia? Nykylainsäädännöllä varmasti. Seksityön harjoittaminen on laillista oikeastaan vain silloin kun työntekijä harjoittaa sitä omistusasunnossa ja ilmoittaa palveluistaan omalla nettisivullaan. Tilanne johtaa rikollisuuteen, etenkin parituksen kasvuun, veronkiertoon, väkivaltaan ja raiskauksiin. Näiden ilmiöiden torjunnasta seuraavassa merkinnässä. Mutta onko ilmiöllä laajemmin negatiivisia ulkoisvaikutuksia? Muuttuisiko suhtautuminen naisiin sovinistisemmaksi mikäli seksityön stigma hälvenisi? Muuttuisiko suhtautuminen seksiin yleensä jotenkin kaupallisemmaksi? Lisääntyisikö raiskaukset ja seksuaalinen ahdistelu?

En osaa sanoa. Mutta uskoisin, että ainakin mielenterveysongelmat vähenisivät hieman. Ja näin kahdessa ryhmässä. Ensinnäkin seksityöläisten itsensä joukossa, koska stigma on alan pahin painajainen ja pahin este esimerkiksi seurustelulle ja oman ammatin kertomiselle kavereilleen: ei enää tarvitsisi elää samassa määrin valheessa (monet toki ovat asiasta rehellisiä sekä kumppanilleen että kavereilleen: hyvä esimerkki ihmisten kyvystä hyväksyä erilaisuutta). Toisekseen yksinäisten miesten asema paranisi, kun seksiä ja läheisyyttä saisi helpommin ja vähemmin tunnontuskin. Ja kyllä, uskon monien saavan seksityöläisten kanssa ihan aitoja läheisyyden ja hyväksytyksitulemisen kokemuksia. Kontulan kirjasta käy hyvin ilmi, että seksityö on usein vain keskustelua, eräänlaista terapiaa.

Lopuksi toteaisin seksityön olevan adosti vihreä palveluammatti. Saksassa se on vihreiden suojeluksessa näiden ollessa merkittävä tekijä alaa koskevan lainsäädännön liberalisoinnissa. Suomen vihreät saisivat puolestani seurata perässä! On vaikea kuvitella vihreämpää ammattia kuin seksityö. Materia ei juurikaan kierrä, ammatti on hyvin palkattu ja lisäksi se edistää terveyttä – sekä mielen että kehon. Se edistää myös yksityisyrittäjyyttä ja kaventaa sukupuolten välisiä palkkaeroja ja parhaimmillaan – kuten Kontula toteaa – voimaannuttaa seksuaalisesti. Varmasti parhaimmillaan sekä myyjää että ostajaa.

Olen huolissani. Juuri kun vihreät pääsivät julkistamasta vallankumouksellisen (no, ainakin Suomen oloissa) jäsenäänestyskäytäntönsä ja Tarja Cronberg ilmoittamasta vetäytyvänsä puheenjohtajan paikalta, alkaa peli olla selvä. Monen ennakkoon vahvan ehdokkaan jo lupauduttua eurovaaleihin tuntuu Anni Sinnemäki tulevaisuuden toivojen mielessä näköjään niin vahvalta ennakkosuosikilta, ettei kukaan ole uskaltamassa lähteä ottamaan turpiinsa (nyt myös Ode pitää Annin valintaa selviönä). Tämä on toisaalta ymmärrettävää, mutta myös huono asia puolueellemme. Seuraavassa erittelen syitä, miksi puheenjohtajuudesta pitäisi käydä kunnon rehti kilpailu. Tämän jälkeen esittelen omat ”hevoseni” preferenssijärjestyksessä.

1. Kuva vihreistä naisten puolueena vahvistuu entisestään
Vihreillä on periaatteessa mahdollisuus kasvaa nopeasti kilpailemaan tasaisesti kokoomuksen, kepun ja demareiden kanssa Suomen suurimman puolueen tittelistä. Tälle kehitykselle on kuitenkin nousemassa paha uhka: naisistuminen. Varsinkin Helsingissä – mutta myös muualla maassa – on vahvistumassa trendi, jossa vihreät naiset tallaavat pätevätkin miehet jalkoihinsa vaaleissa: Helsingissä vihreät miehet (miinus Ode) saivat vain 22% puolueen kokonaisäänistä! Tällä on potentiaalia johtaa noidankehään, jossa potentiaaliset miehet luovuttavat jo ennakkoon – tyytyvät luottamustoimiin tai jopa siirtyvät ”järkivihreiksi” Kokoomukseen tai ”punavihreiksi” vassareihin. Tämä taas johtaa yhä suurempaan kahtiajakoon miesäänestäjien tippuessa pikkuhiljaa pois. Mikäli Anni Sinnemäki menee ns. sukkana sisään, vahvistaa se entisestään kuvaa vihreistä naisten puolueena. Tämä ei pitkällä tähtäimellä ole hyvä edes vihreille naisille.

2. Sinnemäen valinta lohkaisee kannatusta oikealta
Vaikka Anni Sinnemäki on pätevä ja fiksu puheenjohtajakandidaatti (olisin äänestänyt häntä viime kerralla ja saatan äänestää nytkin), on hänellä tietty julkisuuskuva, joka ei ole kannatuksen kehittymisen kannalta suotuisa. Vaikkei Anni tuskin olekaan niin ”punainen feministi”, kuin julkisuuskuva kertoo, ei tällä välttämättä ole väliä mikäli kuva on iskostunut tarpeeksi vahvasti ihmisten mieleen. Sinnemäki on aika lailla vihreiden kannattajan stereotyypin oloinen ihminen. Tämä on hyvä sikäli, että hän luultavasti on aika lähellä ”pienintä yhteistä nimittäjää” puolueessa – ja tuonee ääniä vassareilta, ainakin mikäli Arhinmäki ei nouse pj:ksi. Puolueen oikea laita kuitenkin alkaa vuotaa saman tien. Tämä on vakavaa, sillä siellä lienee suurin kannatuspotentiaali tulevaisuudessa, mikäli vihreät ei halua leimautua de facto vasemmistopuolueeksi.

3. Puheenjohtajakilpa juuri ennen EU-vaaleja antaa kannatusboostin
Puheenjohtaja valitaan vain muutama viikko ennen EU-vaaleja. Mikäli kisasta tulee kunnollinen – tai edes jonkinlainen – takaa se rutkasti ”ilmaista” julkisuutta ennen vaaleja. Tämä tietää sitä, että saamme nostettua vaaliteemojamme esille kreivin aikaan. Toinen vaihtoehto on se, että meidät leimataan juuri ennen vaaleja tietyllä hyvin lujassa olevalla stereotypialla. Se ei voi olla hyväksi vaalimenestykselle, vaikka uuden puheenjohtajan valinta saattaakin joka tapauksessa nostaa hieman kannatusta.

4. Puheenjohtajakisa on hyvä paikka nostaa esiin puoleen linjaan liittyviä kysymyksiä
Jokainen puolue henkilöityy vahvasti johtajaansa ja tämä antaa oman vahvan mausteensa puolueen linjalle. Puheenjohtajakisa on hyvä paikka käydä laajaa debattia linjastamme etenkin EU-politiikassa. Taas on myös pakko todeta, että kyse on monessa mielessä upporikkaasta ja rutiköyhästä: mikäli kilpaa ei käydä, iskostuu tuo edellä mainittu kuva yhden totuuden puolueesta. Ja jokainen tietää ettei se pidä paikkaansa. Jo puolueen moniäänisyyden esittämisen vuoksi kunnon rehti kisa olisi tarpeen.


Kuka sitten olisi hyvä puheenjohtaja – tai ainakin kirittäjä Sinnemäelle? Seuraavassa oma listani suosikkiehdokkaistani ja jokaisen kohdalla lyhyet perustelut. Tässä yhteydessä huomautan, etten ota kantaa ehdokkaiden voittomahdollisuuksiin, osallistumishalukkuuteen tai siihen, olisiko ehdokkuus hyvä liike näiden poliittisella uralla. Seuraavat ehdokkaat olisivat ne, jotka olisivat puheenjohtajana päteviä, antaisivat Sinnemäelle substanssitasolla hyvän vastuksen ja osoittaisivat vihreiden kentän moninaisuuden. Tässä ehdokkaat preferenssijärjestyksessä:

1. Otto Lehtipuu
Musta hevonen eduskuntaryhmän ulkopuolelta. Pitkän linjan kuntapoliitikko, jolla on laaja-alaista kokemusta vallan kahvasta sekä puolueessa että Helsingissä. Erittäin vahva substanssiosaaminen, jota on kultivoittanut monet tiukat kunnallispoliittiset väännöt sekä aika Oden erityisavustajana. Poliittisesti ehkä normi-vihreätä oikeammalla oleva DI, jolla hyvät avut kalastaa Kokoomuksen vesillä. Esiintymistaitoinen ja sanavalmis – kunnallisvaalien alla puolueen paras tv-esiintyminen. Yhteistyökykyinen ja arvostettu etenkin oikealle päin: yksi parhaita henkilöitä puolueessa skabaamaan porvarihallituksessa vihreiden arvojen puolesta. Hallitukseen liikenne- ja viestintäministeriksi ja 2011 eduskuntaan äänivyöryllä. Paras vastalääke ”punafeministi” –imagolle.

2. Mari Puoskari
Toinen DI Helsingistä. Hyvän ja dynaamisen julkisuuskuvan omaava puolueen nouseva tähti. Toisi puolueen imagoon paljon tuoreutta, etenkin ollessaan 30 vuotta Cronbergia nuorempi ja valtakunnallisesti uudehko kasvo. Puoskari on osoittanut olevansa hyvä tv-esiintyjä eikä hänellä liene median kanssa mitään ongelmia. Lehtipuun tavoin Puoskari mahdollistaisi äänten kalastelun myös oikealta, mutta samalla pitäisi ehkä Lehtipuuta paremmin vasemman laidan äänet plakkarissa. Toisaalta kuva vihreistä naisten puolueena jatkaisi sitkeästi elämäänsä myös Puoskarin puheenjohtajakaudella. Lisäplussana Puoskarille vankka asiantuntemus ilmasto- ja energiakysymyksistä.

3. Oras Tynkkynen
Tämän hetken suurin ei-helsinkiläinen vihreä tähti. Oras olisi monella tavoin se ”pienin yhteinen nimittäjä”, mikäli naiseistuminen nähdään ongelmana. Oras nauttii suosiota sekä oikealla että vasemmalla ja edustaa sitä suurta vihreiden joukkoa, jota on vaikeata tälle janalle laittaa. Tynkkysen rauhallinen karisma puree tv:ssä ja hän on jo jonkinlainen median lemmikki. Äärimmäisen vahva ilmastoasioiden tuntemus nostaa myös Tynkkysen osakkeita.

4. Jyrki Kasvi
Toinen median lemmikin asemasta nauttimaan päässyt mieskansanedustaja ja listan kolmas DI. Otaniemestä vihreän tehnyt viileäncooli karhumainen nörtti, jonka rauhallinen ja hyvin argumentoiva tyyli sopii hyvin suomalaiseen politiikkaan. Myös Kasvi on osoittanut pärjäävänsä kameroiden edessä. Aktiivinen blogaaja, ja tällä tavoin edistyksellinen demokraatti. Informaatioteknologian vankka asiantuntija, jolta löytyy fiksua sanottavaa myös muista olennaisista poliittisista keskustelunaiheista, kuten mielenterveysongelmista. Itseäni hieman oudoksuttaa Kasvin lähes fundamentalistiset mielipiteet koskien yksityisyydensuojaa, mutta muuten kyseessä on kelpo ehdokas puheenjohtajaksi.

5. Anni Sinnemäki
Pitkään korkoa kasvanut lahjakas poliitikko, jolla on häntä tuntevien keskuudessa paljon parempin maine kuin tavallisten kaduntallaajien parissa. Nousi eduskuntaan sanoittajana, mikä osoittaa syvällistä ihmistuntemusta ja herkkyyttä – paljon parempia ansioita poliitikolle kuin taloustieteen tutkinto (talousasiat voi opetella myöhemmin, näitä Sinnemäen apuja ei). Suosittu puolueen ydinkannattajien keskuudessa ja ”helppo valinta” puolueelle. Haasteina paitsi, osin ansaitsematon, punafeministi-imago, myös joidenkin mielestä mediataidot. Vaikka mielestäni tämän listan muut henkilöt ovat kameran edessä Annia vakuuttavampia, ei Suomessa ole tapana rokottaa näistä asioista suosion laskuna. Anni on politiikko, jonka kanssa en ole kaikesta samaa mieltä, mutta josta voisin olla ylpeä mikäli hänet valitaan puheenjohtajaksi.

6. Ville Niinistö
Nouseva tähti Turusta, jolla perhepiirin yhteydet Ruotsin sisarpuolueeseen. Tynkkysen tavoin etuna ei-helsinkiläisyys sekä kansanedustajuus. Nuori ja kohtalaisen sanavalmis, mutta myös vähän tunnettu. Ei tuo itseään hirveän aggressiivisesti esille, mikä voi olla puheenjohtajan tehtävissä huono puoli: niissä tarvitaan vielä enemmän narsismia kuin kansanedustajan hommissa. Joka tapauksessa Ville olisi hyvä ehdokas kirittämään Annia puheenjohtajakisassa.

7. Miesehdokas, joka ei ole profiloitunut punavihreänä
Mikäli ketään yllä mainituista ei saada kisaan mukaan, olisi hyvä saada joku tekemään ”krohnit” ja tekemään ensimmäisen liikkeen. Saattaa olla, että kaliiberin pitää olla kansanedustajatasoa, että kukaan muu uskaltaa ryhtyä kisaan mukaan. Mutta jollei kukaan istuva kansanedustaja ilmoittaudu helmikuun puoliväliin mennessä mukaan, on lähes kuka tahansa Sinnemäestä oikealle sijoittuva vihreä mies kisaajana parempi kuin ei kisaa ollenkaan. Tällainen ehdokas voisi olla esimerkiksi sinivihreänä profiloitunut helsinkiläinen Vesa Hack, joka pärjäsi vaaleissa kohtalaisen hyvin ja on vaalien jälkeen jaksanut pitää suosittua blogia.

Tällaisen hieman kevyemmän luokan ehdokkaan mukaantulo voisi johtaa ainakin kahdenlaiseen tulokseen. Ensinnäkin se voisi tuoda kisaan ainakin hieman sähköä haastaessaan Sinnemäen substanssilla ja kerätessään 15-30% kannatuksen sisäisissä gallupeissa. Toisaalta voisi käydä myös niin, että kevyen luokan ehdokkaan mukaantulo voisi entisestäänkin alleviivata vihreitä naispuolueena (tosin tämä taasen saattaisi tuoda mukaan vastuuntuntoisen kovan kaliiberin ehdokkaan). Mutta jos muu ei auta, ehkä tämä riski kannattaisi ottaa: ainakin itse olisin vakavissani valmis äänestämään Vesa Hackin kaltaista ehdokasta, jossei muuten, niin osoituksena siitä, että vihreät on moniääninen puolue, josta löytyy hyviä ja varteenotettavia tyyppejä kummastakin sukupuolesta ja kaikilta niiltä poliittisilta leveysasteilta, joissa suvaitsevaiset, fiksut ja globaalisti ajattelevat ihmiset viihtyvät.

Varoituksen sana kaikille. Astun tässä blogimerkinnässä heikoille jäille. Aion ymmärtää Jussi Halla-Ahoa ja sanoa hänestä jopa muutaman kohteliaisuuden. Nykyisessä ilmapiirissä nämä kohteliaisuudet kirkunevat monien silmään sen kirpeän kritiikin keskellä, jota Halla-Ahoa kohtaan suuntaan. Toivottavasti ei kuitenkaan käy niin kuin eräs vihreä ystäväni totesi ilmoittaessani mesessä kirjoittavani tämän merkinnän: ”Voi olla, että YLE, BBC, Hesari, Suomen Kuvalehti, Gestapo, CIA, Halonen ja Putinin lemmikkikoirat käy sun kimppuun sen jälkeen”:).

Halla-Aho – fiksu ja synkkä januskasvo

Olen seurannut Halla-Ahon Scriptaa vuodesta 2006 alkaen. Tänä aikana olen saanut miehestä hyvin ristiriitaisen kuvan. Kukaan ei mielestäni voi kyseenalaistaa Halla-Ahon älyä ja kirjoittajanlahjoja. Miehellä on myös looginen päättely hallussa ja hän luultavasti pärjäisi väittelyissä erittäin hyvin mikäli ei olisi livenä aikamoinen hissukka. Halla-Aho myös nostaa esille sellaisia ilmiöitä, joista tulisi puhua lisää. Hän on yksi nykyisen konformistisen yhteiskunnallisen ilmapiirin ja siihen sisäänrakennettujen tabujen taitavimpia ja säälimättömimpiä vahtikoiria. Tiettyyn rajaan saakka tällaisia vahtikoiria tarvitaan – Halla-Aho on monessa mielessä demokratian asialla antaessa äänen niille, joiden ääni on yleisen konformismin ja mielipidepoliisien toimesta vaiennettu.

Halla-Ahon lempiaihe on tietenkin maahanmuuttokysymykset. Päävastustaja on ”punavihreä suvaitsevaisto”, Halla-Ahon taitavasti rakentama olkiukko, jolle hän on vuosien mittaan onnistunut monien silmissä luomaan jonkinlaisen frankensteinmaisen elämän idun. Tämä ennen kaikkea siksi, että mies on vaiennettu median toimesta lähes täysin. Kun vasta-argumentteja ei olla esitetty, on tämä viekas saarnaaja saanut viestinsä pelottavan hyvin perille laajojen kansanryhmien tajuntaan. Tummat pilvet ovat siis jo kauan keräntyneet horisonttiin ja ovat nyt sitten viimein liikkeessä.

Itse voin tässä ja nyt myöntää, että Halla-Aho luultavasti pieksisi minut mamu-väittelyssä mennen tullen. Hän on myös ainakin jollain lailla vaikuttanut omiin mielipiteisiini tästä aiheesta: näen maahanmuuttajien työttömyyden ja rikostilastot ongelmana (tosin – mikä on ensiarvoisen tärkeätä – tähän syyllisinä MYÖS ne rasistiset suomalaiset, jotka ajavat useat mamut tilanteeseen jossa heillä on vain vähän menetettävää; myös toimenpiteistä olemme täysin eri linjoilla) ja ulkomaisen työvoiman maamme pelastavan vaikutuksen ainakin osin harhaluulona. Halla-Ahon menestyksen salaisuus onkin sama kuin useilla salaliittoteorioilla: hänen puheissaan on juuri sen verran perää, että myös kovempi matsku saa mahdollisuuden syöpyä tietoisuuteen.

Vaikka Halla-Ahon älyä ja loogista päättelykykyä ei sovi vähätellä tai epäillä, on tämä vasta kolikon toinen puoli. Kääntäessä irvistää uutisten ja tilastojen luova valikointi sekä jonkinlainen selittämätön katkeruuden, inhon, pelon, paranoian ja pahantahtoisuuden sekasotku, joka antaa hyvin ikävän sivumaun lähes kaikille Halla-Ahon teksteille. Vaikka Halla-Aho nostaakin esiin monia relevantteja kysymyksiä, ei hänen agendallaan todellakaan ole näiden ongelmien ratkaisu vaan ennemminkin jonkinlainen akateemis-populistis-masokistis-räyhähenkinen piehtarointi ja kansankiihotus. Tuntuu, että maahanmuuttokysymykset ovat Halla-Aholle paitsi pakkomielle, myös keino nousta jonkinlaiseksi suvaitsemattomuuden ylipapiksi suurille ihmismassoille. Mies ei edes yritä ratkaista ongelmia – hänen agendallaan tuntuu sen sijaan olevan näiden ilmiöiden ja skisman pahentaminen.

Halla-Ahon kohukirjoitukset

Halla-Aholta on vaalien jälkeen tullut esille kolme kohukirjoitusta – joista kaksi myös julkisuudessa. Yksi näistä on hyvin pitkälle Halla-Ahon kiusaamista, toinen hyvin vakava, mutta hieman liioitellun reaktion aiheuttanut ja kolmas karmea esimerkki Halla-Ahon januskasvojen pimeämmästä puolesta.

Ensimmäisenä julkisuuteen nousi Halla-Ahon tokaisu: ”Ohikulkijoiden ryöstely ja verovaroilla loisiminen on somalien kansallinen, ehkä suorastaan geneettinen erityispiirre”. Tämä lause esitettiin A-Talkissa ilman asiayhteyttään. Täällä ja täällä voi katsoa, miksi kyseessä oli teko joka aivan oikeutetusti ärsytti JHA:ta ja tämän seuraajia. Tuo lause on rasistinen vain yhdistettynä koko JHA:n tuotannon kontekstiin. Sanotussa yhteydessä se on lähinnä provokatiivinen näpäytys loogisesti tyhmälle vastaavanlaiselle lauseelle.

Sen sijaan Halla-Ahon toinen kirjoitus – josta Vihreät naiset ry on mahdollisesti nostamassa syytettä – on todellinen rimanalitus. Muttei kuitenkaan tuomiota oikeuttava. JHA kirjoittaa vuonna 2006 raiskauksia koskevassa blogimerkinnässään: "Raiskaukset tulevat joka tapauksessa lisääntymään. Koska näin ollen yhä useampi nainen tulee joka tapauksessa raiskatuksi, toivon hartaasti, että uhrinsa sattumanvaraisesti valitsevien saalistajien kynsiin jäisivät oikeat naisihmiset. Vihervasemmistolaiset maailmanparantajat ja heidän äänestäjänsä. Mieluummin he kuin joku muu. Heihin ei tehoa mikään muu kuin se, että monikulttuuri osuu omaan nilkkaan."

Itse luin tuon aivan tuoreeltaan sen julkaisun jälkeen joulun alla 2006. Silloin elettiin eduskuntavaaleja edeltävää aikaa ja myös Halla-Aho oli ehdolla. Vedin herneen todella pahasti nenään: onhan suurin osa naisista jotka tunnen ja joista välitän juuri näitä, jotka JHA haluaisin raiskattavan (jos joku raiskataan [lisäys ihan rehellisyyden vuoksi]). Ehdotin tällöin, että asiasta nostettaisiin mekkala. Minua kokeneempi konkari kuitenkin sai minut vakuuttuneeksi, että reagointi on juuri sitä mitä JHA haluaa. Näin ollen virkkeestä ei juuri mediassa kuultu, JHA pysyi verrattain hyvin mediasaarrossa eikä 2100 äänen saalillaan saanut paikkaa eduskuntaan.

Raiskaus-merkintä on brutaali ja kertoo paljon JHA:sta ihmisenä. Se ei kuitenkaan mielestäni täytä rikoksen kriteereitä ja sitä paitsi siitä keskustelu mitä luultavimmin pelaa Halla-Ahon pussiin kuten olisi pelannut myös kevättalvella 2007. Raiskaukset ovat retorisesti todella tehokas ”toiseuttava” argumentti. Varsinkin, kun JHA:lla tuntuu olevan varsin vakuuttavaa dataa raiskaustilastojensa takana, samoin iso nippu yksittäistapauksia, jotka ovat nousseet julkisuuteen. Joka tapauksessa se on loogisesti verrattavissa seuraavaan, hyvin matalamieliseen, ajatukseen: ”Koska ydinvoimala kuitenkin tulee posahtamaan ydinvoimanuorten lobbauksen seurauksena, toivon hartaasti, että säteilymyrkytykseen kuolee vain ydinvoimanuoria ja heidän kannattajiaan. Heihin ei tehoa mikään muu kuin että ydinvoima osuu omaan nilkkaan.”

Halla-Ahoa voi – ja pitää(!!!) – kuitenkin kritisoida brutaaliuden ohella siitä, että on hyvin populistista sanoa ”suvaitsevaiston” aiheuttavan raiskauksien määrän kasvun. Yhtä lailla voidaan syyttää sitä (usein Halla-Ahon kiihottamaa) rasistista suomalaista tavallista ihmistä, joka suhtautuu mamu-nuoriin kuin roskaan, ei palkkaa heitä töihin ja kaikella toiminnallaan viestittää pitävänsä näitä pelkkinä varkaina ja raiskaajina. Usein tällainen johtaa itseään toteuttavaan kierteeseen. Vaarallisen ihminen on se, jolla ei ole toivoa paremmasta. Tällaisen ihmistyypin syntymisen estäminen pitäisi olla kaiken politiikan tärkeimpiä tavoitteita.

Jos joku luulee, että raiskaus-kirjoitus oli pahin rimanalitus, niin hän ei ole lukenut sukupuolista häirintää koskevaa kirjoitusta vuodelta 2003. Siinä Halla-Aho kertoo joutuneensa homoseksuaalin seksuaalisen häirinnän kohteeksi ja pohtii: ”Tehtaanpuiston homon kanssa mietin hetken, että jospa hakisin yläkerrasta pyssyn ja ampuisin päähän. Olisiko sitä seuraava hekuma niin suuri, että se ylittäisi vankilareissusta seuraavan harmituksen? Väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino.” Tästäkään tuskin voi nostaa mitään syytettä, mutta varsinkin viimeisen vuoden tapahtumien valossa tämän pitäisi viedä loppukin usko mielikuvasta (aseharrastaja[sic]) JHA:sta täysin tasapainoisena ihmisenä.

Millä nujertaa Halla-Aho?

Case JHA:n kohdalla pitää nyt ymmärtää, että kakka on päässyt housuun ja pandoran lipas avattu. JHA-ilmiötä ei voida enää eristää marginaaliin. Mutta sitä ei kannata myöskään ehdoin tahdoin ruokkia ajojahtia muistuttavalla hyökkäyksellä, jonka kärjessä tuntuu olevan aika paljon vihreät naiset (no, ymmärrän kyllä hyvin syyn ja itse olisin siis tehnyt saman virheen). YLE:n A-Talkin kaltaiset rimanalitukset vain kasvattavat Halla-Ahon tunnettavuutta – ja kannatusta. Samoin kun kaikkialta tulee iskuja, on ihmisten luonnollinen reaktio usein altavastaajan puolelle asettuminen.

Olen sitä mieltä, että JHA:ta vastaan kannattaisi nyt käydä asialinjalta, parhaimman argumentin periaatteen merkeissä. Tämä tullee merkitsemään sitä, että joudutaan sanomaan ja myöntämään ikäviäkin asioita – mm. rikostilastoista. Näiden asioiden hyssyttely on kuitenkin nyt tullut tiensä päähän ja johtaa tästä lähtien vain Perussuomalaisten ja Halla-Ahon äänimäärän kasvuun. Sen sijaan nyt pitää tunnustaa ongelmat – jos ja kun niitä on – analysoida niiden syyt ja tehdä ehdotuksia niiden ratkaisemiseksi. Ode on tehnyt tässäkin hyvää duunia ottaessaan esille vaikeitakin asioita maahanmuuttokysymykseen liittyen. Mm. ehdotus tapakoulutuksesta mamuille on hyvä idea. Samoin meidän pitää viestittää että nämä ongelmat vain korostavat tarvetta kielikoulutuksen lisäämiselle sekä mamujen työllistymisen edesauttamiselle.

Tämä voisi olla myös tuhannen taalan tilaisuus vetää ässä hihasta globaalien asioiden käsittelemiselle: kaikkein kustannustehokkainta ja inhimillistä hätää eniten lievittävää toimintaa on muokata kansainvälisen kaupan sääntöjä siten, että kehitysmaillakin olisi mahdollisuus päästä eroon köyhyydestä ja pakolaisten lähtömaan asemastaan. Tämä on argumentti, jota JHA:n on vaikea kumota. Minun puolestani voitaisiin rummuttaa myös globaalia henkilökohtaista päästökiintiötä, joka lienee yksi tehokkaimmista keinoista taistella pakolaisongelmaa ja sen lieveilmiöitä vastaan.

Mutta ennen kaikkea toivoisin, ettei Halla-Ahoa vain demonisoitaisi vaikka hän tekeekin sen kohtalaisen helpoksi. Jossei ymmärrystä löydy yhtään eikä minkäänlaiseen keskusteluun ryhdytä, kasvaa ongelma kasvamistaan ja siitä on yhä vaikeampi päästä eroon. JHA on täällä, diilataan se!