?

Log in

No account? Create an account
Tämä kirjoitus on osa kunnallisvaaliohjelmaani

Asuntomarkkinat eivät Helsingin alueella toimi: raskas sääntely ja byrokratia, kuntien keskinäinen nahistelu, erilaiset asumisen tukimuodot ja eturyhmien hyväksi räätälöidyt pelisäännöt ovat johtaneet asuntojen hintojen kallistumiseen. Jopa siinä määrin, että ilmiöstä on tullut uhka Helsingin taloudelle: varsinkin matalapalkka-aloille on yhä vaikeampi saada ihmisiä töihin, kun näillä ei ole varaa asua Helsingissä. Voidaan sanoa, että nykytilanne koskettaa kipeimmin juuri köyhimpiä ja heikoimpia kuntalaisia.

Jotain on myös pielessä, kun helsinkiläisten suosimat asumisen muodot eivät ole enää nykyisessä sääntely- ja normiviidakossa mahdollisia. Itse asun 26 neliön yksiössä talossa jossa ei ole hissiä. Taloyhtiöni asuntojen mediaanikoko on noin 28 neliötä. Nykyään tämänkaltaisen talon rakentamisen estäisi varmasti useampi kymmenen normia ja säädöstä – joista suurin osa on joko haitallisia, turhia tai kohtuuttomia. Taloyhtiössäni asuntoja myydään jopa 5500 euron neliöhintaan, joten ihmiset eivät ilmeisesti ole kunnanisien ja lainsäätäjien samaa mieltä näiden normien tarpeellisuudesta.

Ongelma on hyvin monisyinen ja niinpä myös työkalut sen ratkaisemiseksi ovat monipuolisia. Alla on listattuna 12 kohdan ”työkalupakki” Helsingin asuntomarkkinoiden korjaamikseksi. Syksyn edetessä tulen kirjoittamaan blogiini erillisiä merkintöjä yksittäisistä työkaluista – linkki näihin kirjoituksiin löytyy tästä tekstistä. Valtuustossa sitoudun näiden työkalujen käyttämiseen ja edistämiseen.

1. Kaavoituksen lisääminen

Kaavoituksen lisääminen on tärkein ja vaikuttavin yksittäinen keino asuntomarkkinoiden korjaamiseksi ja hintatason kohtuullistamiseksi. Helsinki on suurelta osin metsää ja myös hyvien liikenneyhteyksien varrella on vielä alueita, jotka voitaisiin kaavoittaa asunnoiksi. Kaavoitetaan siis niin paljon lisää tiivistä rakennusoikeutta, myös kantakaupungin jatkoa, että asuntojen markkinahinnat ja -vuokrat putoavat kohtuutasolle.

2. Kaavoitetun rakentamattoman tonttimaan kiinteistöveron korottaminen

Pelkkä kaavoitus ei auta, ellei tontille myös aleta rakentamaan. Nykyisin on aivan liian yleistä, ettei omistaja ryhdy toimenpiteisiin, vaan odottaa tontin arvonnousua. Tällainen ansioton arvonnousu jakaa suuria pikavoittoja yksittäisille omistajille kaavoituksen yhteydessä. Monissa muissa maissa - myös Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa - tämä arvonnousua ulosmitataan yhteiskunnalle. Suomessa tähän on olemassa hyvä keino: kaavoitetun rakentamattoman tonttimaan kiinteistövero. Tätä veroa tulisi nostaa niin korkealle, kuin mahdollista. Yksi keino sen tehostamiseksi olisi sitoa veron määrä rakennusoikeuden määrään.

3. Autopaikkakustannusten sosialisoinnin lopettaminen

Yhden autopaikan hinta on Jätkäsaaren ja Kalasataman kaltaisilla asuinalueilla 30 000 – 50 000 euroa. Autopaikkojen kustannukset upotetaan asuntojen hintoihin ja näin niihin osallistuvat sekä autottomat, että ne asukkaat, jotka eivät mahdollisesti saa autoaan taloyhtiön paikalle liian kovan kysynnän vuoksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen uuden asunnon hinnasta jopa useampi kymmenen tuhatta euroa tulee autopaikoista, joita ei edes käytetä. Tämä autopaikkakustannusten sosialisointi on erittäin voimakkaasti asuntojen hintoihin vaikuttava seikka ja sosiaalisesti epäoikeudenmukainen: käytännössä köyhät maksavat rikkaiden autoilusta (auton omistajat ovat keskimäärin muita rikkaampia). Helsingin tulee jatkossa määrätä autopaikkojen kustannukset eroteltaviksi muista rakennuskustannuksista. Tutustu myös ajatukseeni tonttivuokraporkkanasta taloyhtiöille, jotka huutokauppaavat autopaikkansa.

4. Kaavoitusnormien löyhentäminen

Kaavat tehdään Helsingissä aivan liian tarkoiksi. Toteuttajille tulisi antaa enemmän valtaa ja mahdollisuuksia päättää yksityiskohdista. Suuren ongelman yksi räikeimmistä yksityiskohdista on autopaikkanormi. Käytännössä se aiheuttaa tolkuttoman määrän turhia kustannuksia asuntojen ostajille, mutta myös estää monia järkeviä ratkaisuja ja vahingoittaa kaupunkikuvaa (tästä lisää erikseen kohdassa 7). Monissa muissa maissa on vallalla käytäntö, jossa itse kaava on väljä, mutta rakennuslupaa myönnettäessä tarkistetaan, täyttääkö hanke laatuvaatimukset. Rakennuslakia tulisi muuttaa siten, että tämä toimintatapa olisi mahdollinen myös Suomessa.

5. Pääkaupunkiseudun kuntien yhdistyminen

Yksi huono puoli itsenäisten kuntien päB6yhentäminen

Kaavat tehdään Helsingissä aivan liian tarkoiksi. äkaupunkiseudusta on kaavoituksen vaikeutuminen. Tälläkin hetkellä Espoossa ja Vantaalla on valtavasti kaavoitettavaksi kelpaavaa maata hyvillä paikoilla, mutta pienemmän väestöpaineen kuntina vähemmän kannusteita kaavoittaa sitä. On totta, ettei Helsingin kaavoituksen takkuaminen johdu pääasiassa maan riittämättömyydestä – mutta silläkin on vaikutusta. Yhdistynyt pääkaupunkiseutu kykenisi kaavoittamaan enemmän, paremmin ja järkevämmin. Tämä olisi raikas tuulahdus asuntomarkkinoilla.

6. Esteellisyysnormien kohtuullistaminen

Jokainen sivistynyt yhteiskunta pitää huolta heikoimmistaan. On aivan oikein, että yhteiskunta takaa liikuntarajoitteisille esteettömän asumisen. Mutta esteellisyyteen liittyvä normitus on mennyt kaikkien kohtuun rajojen ylitse. Pienissä asunnoissa esteellisyyteen liittyvä lisätilatarve voi olla jopa kymmeniä prosentteja – lähes saman verran hinnoissa. Tämä on kestämätön tilanne. Esteellisyysnormeja tulisikin kohtuullista siten, että ne eivät enää koskisi kaikkea uustuotantoa, vaan tiettyä osaa siitä, esimerkiksi 20%. Lisäksi normitusta voi kohtuullistaa mahdollistamalla joustavat muutosratkaisut esim. märkätiloissa. Eli jos esteellisyys iskee, saa asunnon muutettu esteettömäksi kohtuukustannuksin. Lisäksi esteellisiä voisi tukea esteettömien asuntojen ostossa esim. korkotuen keinoin. Kaikki tämä maksaisi jonkin verran, mutta nykytilanne on vielä paljon pahempaa myrkkyä kansantaloudelle ja etenkin pieniä asuntoja kaipaaville.

7. Autopaikkanormin poistaminen

Autopaikkanormi on ehkä räikein ja haitallisin esimerkki kalliista ja epäoikeudenmukaisista kaavoitusnormeista. Käytännössä se aiheuttaa tolkuttoman määrän turhia kustannuksia asuntojen ostajille, mutta myös estää monia järkeviä ratkaisuja ja vahingoittaa kaupunkikuvaa. Vuosaaressa oli tapaus, jossa ei saatu rakentaa asuntoja kauppakeskuksen päälle, koska näille ei olisi voitu rakentaa normin mukaisia autopaikkoja. Monessa uudessa kaupunginosassa laajat parkkipaikkapellot ovat vahingoittaneet kaupunkikuvaa suunnattomasti. Helsinkiläisistä vähemmistö omistaa auton. Enemmistölle tulisi suoda mahdollisuus asua taloyhtiössä, jossa ei ole autopaikkoja tai jossa autopaikkoja on vain kohtuullinen määrä.

8. Rakennusliikkeiden kartellien purkaminen

Kilpailu ei toimi helsinkiläisessä rakentamisessa. Osaksi tämä on kaupungin omaa syytä: kilpailutettavat kohteet ovat niin isoja, että vain muutama mammutti pystyy osallistumaan tarjouskilpailuun. Mutta tämäkään ei selitä sitä, että esim. Eiranrannassa neliöstä maksettiin vain alle 3000 euroa, mutta asuntoja myydään jopa 9000 euron neliöhintaan. Tämä erotus on Helsingissä reilusti suurempi kuin muualla maassa. Osaksi tämä johtuu suuremmista palkoista, mutta sen selitysvaikutus on hyvin pieni. Helsingin tulee jatkossa kilpailuttaa kohteet pienemmissä erissä, jotta myös pienemmät toimijat voivat osallistua tarjouskilpailuun. Olisi myös tehtävä toimenpiteitä sen selvittämiseksi, onko suurten rakennusliikkeiden kesken kartellisopimuksiin viittaavia käytäntöjä.

9. HITAS-järjestelmän alasajo

HITAS-järjestelmää on perusteltu sillä, että se tekee Helsingissä asumisen mahdolliseksi myös keskituloisille alentamalla asumisen hintaa. Valitettavasti tämä ei ole totta: HITAS kyllä alentaa asumisen hintaa, mutta vain sen onnekkaan tapauksessa, joka arpajaisissa sattuu voittamaan. Käytännössä HITAS-arpajaiset ovatkin isojen pikavoittojen jakoa suoraan kuntalaisten yhteisestä varallisuudesta verraten hyvätuloisille helsinkiläisille, jotka usein vielä pistävät HITAS-asuntonsa tuottavasti vuokralle. Yhteistä omaisuutta ei tule tuhlata tällaiseen, vaan myydä rakennusoikeus eniten tarjoavalle. HITAS:lla on myös muita huonoja puolia, mm. se, että se kannustaa epäoptimaaliseen asumiseen: asunto on niin halpa (ja hinta säännöstelty), että esim. leskeksi jääneen ei kannata myydä asuntoaan. Jonkun mielestä tämä on kenties ok, mutta kannattaa myös ajatella sitä lapsiperhettä, joka asuntoon olisi voinut muuttaa. On myös todettava, että jollei HITAS-järjestelmä itsessään nosta rakennettavien neliöiden määrää, on sen seurauksena asuntojen hintojen nousu kaikille muille. HITAS-järjestelmä tuleekin purkaa ja kohdistaa mahdolliset asumiseen liittyvät avustukset suoraan näiden tarvitsijoille. Ja mieluummin köyhille kuin ylemmän keskiluokan edustajille.

10. Keskineliösääntöjen purkaminen

Helsingissä oli pitkään voimassa 75 neliön keskineliösääntö. Uusien asuintalojen huoneistojen piti siis olla keskimäärin 75 neliön suuruisia. Tällä haluttiin taata, että lapsiperheille – hyville veronmaksajille – sopivia asuntoja olisi saatavilla tarpeeksi myös Helsingissä. Nyt t�tämä on kenties ok, mutta kannattaa myös ajatella sitä lapsiperhettä, joka asuntoon olisi voinut muuttaa. On myös todettava, että jollei HITAS-järjestelmä itsessään nosta rakennettavien neliöiden määrää, on sen seurauksena asuntojen hintojen nousu kaikille muille. HITAS-järjestelmätä normia on hieman höllennetty. Helsingin tulisi päästä näistä normeista kokonaan eroon. Mikäli jokin normi halutaan säilyttää, tehtäköön siitä joustava. Tällainen ratkaisu voisi olla malli, jossa asuinnoista tehdään helposti yhdisteltäviä ja eroteltavia. Eli rakennetaan vaikka 30 neliön asuntoja, mutta siten, että vierekkäisiä asuntoja voidaan helposti yhdistää ja taas erottaa – asujien elämäntilanteen mukaan. Tämä mahdollistaisi esim. sen, että leskeksi jäänyt yksineläjä voisi myydä toisen puolen asunnostaan pois tai lapsiperhe ”muuttaa suurempaan” ostamalla viereisen asunnon.

11. Väestönsuojanormista luopuminen

Toisen maailmansodan jälkeen Suomeen alettiin rakentaa väestönsuojia jokaiseen kerrostaloon. Tämä normi oli kylmän sodan aikana kannatettava, mutta aikojen muuttuessa syvän rauhan suuntaan, pitäisi normituksen seurata perässä. Väestönsuojien rakentaminen tuo asuintoihin tuhansia euroja lisähintaa ja niiden käyttötarve on hyvin kyseenalainen: säilytystilaa voisi järjestää järkevämmin. Näin ollen väestönsuojanormista tulee luopua.

12. Pienempien asuntojen rakentaminen

Yksi suurimmista esteistä kohtuuhintaisen asunnon löytämiselle on asuntojen suuri koko. Jos Helsinkiin vuosittain rakennettavat neliöt jaettaisiin useammalle asunnolle, Helsinkiin mahtuisi enemmän ihmisiä. Itse asun taloyhtiössä, jossa asunnon mediaanikoko on alle 30 neliötä. Ja asunnot menevät kuin kuumille kiville. Normien tulisi mahdollistaa kaikenkokoisten asuntojen rakentamisen, myös taloyhtiöiden, jonka asunnot on suunnattu pääosan yksineläville.
Suomi ottaa tänä vuonna yli 7 miljardia euroa lainaa. Kataisen hallitus aloitti säästökuurin maltillisesti – tinkimään joutuvat lähinnä puolustusvoimat ja ammattikorkeakoulut. On hyvä ymmärtää, että tämä on vasta alkua. Todelliset leikkaukset ja veropäätökset ovat vasta tulossa. Näihin on hyvä varautua jo nyt, miettiä miten saisimme säästetyksi ja tehostetuksi siten, että se sattuisi mahdollisimman vähän ja olisi sosiaalisesti oikeudenmukaista. Nyt on aika – pakko – alkaa purkaa rakenteita, joiden tehottomuus syö elintasoa ennen kaikkea yhteiskunnan heikoimmilta. Kuntauudistuksen notkahtaminen eteenpäin on hyvä alku, mutta myös muihin pyhiin lehmiin on tartuttava ja pistettävä nämä lihoiksi nälkään nääntymisen estämiseksi. Yksi tällainen pyhä lehmä on ”ilmainen” korkeakoulutus.
 
Korkeakoulutus ei ole ilmainen lounas
 
Jokainen suomalainen maksaa korkeakoulutuksesta elämänsä aikana keskimäärin 45 200 euroa, 580 euroa vuodessa syntymästä kuolemaan. Tämä siis riippumatta siitä, onko itse käynyt kouluja vai ei. Ei ole olemassa sampoa, jonka kyljessä lukee ”korkeakoulutuksen rahoitus”, vaan tämä raha kerätään sinulta ja minulta, meiltä kaikilta verotuksen muodossa. Laskeskelin korkeakoulutuksen maksavan vuositasolla noin 3,13Mrd euroa. Tämä jakautuu seuraavasti:
 
Yliopisto 1,4Mrd (oletuksena 75% menoista opetukseen)
Ammattikorkeakoulut 883Me (oletuksena 95% menoista opetukseen)*
Opintotuki, asumislisä ja korkojen valtiontakaus 854Me

 
*Kuntien maksuosuus 500Me

Tällä hetkellä Suomessa on valtiovarainministeriön arvion mukaan noin 268 000 korkeakouluopiskelijaa. Veronmaksajat maksavat 11 700 euroa kutakin kohti vuodessa opetuksesta, opintotukea ja muita kuluja. Koulutuksen kestäessä keskimäärin 5-6 vuotta, on kustannus helposti 70 000 euroa korkeakoulututkintoa kohti. Tähän on olemassa tarkatkin luvut, mutta tässä yhteydessä riittänee tällainen simppeli laskuharjoitus valtion budjetin lukujen perusteella tehtynä. Eri tutkintojen hinnat vaihtelevat voimakkaasti ja tämä olisi ihan oman kirjoituksensa arvoinen aihe. Mutta siitä ehkä myöhemmin.
 
Regressiivinen etuisuus
 
Matti Viren nostatti hieman aaltoja kirjoittamalla korkeakouluopintojen maksuttomuutta kritisoivan mielipidekirjoituksen Hesariin viime keväänä. Kirjoitus perustui miehen Tieteessä tapahtuu –lehteen kirjoittamaan artikkeliin. Virenin mukaan korkeakoulutus on regressiivinen etuisuus ennen kaikkea siksi, että opiskelijoiksi valikoituu pääasiassa jo ennestään varakkaita, jotka saavat edun ilmaiseksi. Samalla kuitenkin myös köyhemmät osallistuvat kustannuksiin. Yliopistotutkinnon suorittanneiden vanhempien lapset suorittavat itsekin tutkinnon viisi kertaa todennäköisemmin kuin vain peruskoulututkinnon suorittaneiden lapset.
 
Korkeakoulutuksen taloudelliset hyödyt ovat kiistattomat. Virenin mukaan korkeakoulutettu ansaitsee elämänsä aikana keskimäärin 300 000 euroa enemmän puhtaana käteen verrattuna keskiasteen tutkinnon omaavaan. Tämä siitäkin huolimatta, että korkeakoulutetuilla on keskimäärin lyhyemmät työurat. Kaikki siis maksavat korkeakoulutetun tutkinnon kulujen ollessa sosialisoituja – mutta tämä itse kerää hyödyt. Totta kai on koko yhteiskunnan etu, että ihmisiä koulutetaan hyvin, mutta tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko korkeakoulutus maksullista vai ei. Tärkeintä on, että jokaisella on siihen mahdollisuus varakkuudesta ja sosiaalisesta taustasta riippumatta.
 
Britannian malli – tahallisesti väärinymmärretty?
 
Moni varmasti muistaa noin vuodentakaiset opiskelijamielenosoitukset Britanniassa. Konservatiivihallitus oli päättänyt ns. Brownen raportin suositusten pohjalta nostaa lukukausimaksujen maksimin 9000 puntaan vuodelta. Tämä kuulostaa suomalaisen korviin todella karulta summalta. Mutta Briteissä tuloerot ovat vielä Suomeakin kovemmat (eli ilmainen koulutus olisi vielä Suomeakin regressiivisempää) ja vain harvoissa (huippu)yliopistoissa maksut yltävät 9000 puntaan, mikä on reilut 10 000 euroa. Paljon vähemmälle – oikeastaan olemattomalle – huomiolle jäi opintolainan takaisinmaksu.
 
Briteissä otettiin käyttöön malli, jossa opintomenoja (lukukausimaksut ja opintolaina) ei tarvitse maksaa heti, vaan lainamuodossa. Valtio takaa lainan, joten kuka tahansa voi aloittaa opinnot varakkuudesta riippumatta. Opintotukea ei ole, mutta valtio takaa opintolainaa noin 5000e vuodessa. Takaisinmaksu hoidetaan sosiaalisesti oikeudenmukaisella tavalla. Tutkinnon suorittanut alkaa maksaa lainaansa vasta kuin tämän vuositulot ylittävät 21 000 puntaa (about 24 000e). Hän maksaa tämän ylittävästä osasta 9% lainan lyhennystä niin monta vuotta kunnes laina on maksettu kokonaan. 30 vuoden päästä laina katsotaan kuitatuksi riippumatta siitä, onko sitä maksettu kokonaan vai ei.
 
Toisin sanoen kenellä tahansa on aidosti mahdollisuus kouluttautua, koska järjestelmä on ikään kuin vakuuttanut jokaisen tutkinnon saaneen köyhyyden varalta: jos tulot eivät ikinä nouse tiettyyn pisteeseen saakka, on koulutus ilmaista. Järjestelmä on monin tavoin nerokas ja rikkoo maksullisen koulutuksen vastustajien yleisimmän argumentin, eli sen, että maksullinen koulutus olisi mahdollinen vain rikkaille ja täten syventäisi eriarvoisuutta ja tuloeroja. Käytännössä vaikutus olisi täsmälleen päinvastainen: rikkaat maksaisivat enemmän veroja, mikäli korkeakoulutus olisi maksullista. Näin verotuksen progressio kasvaisi ja toisaalta köyhien verorasitus pienenisi, kun osa korkeakoulutuksen kuluista menisi itse opiskelijoille.
 
Millainen malli sopisi Suomeen?
 
Jos saisin päättää Suomen mallista, lähtisin siitä, että sen pitäisi täyttää seuraavat vaatimukset:
  1. Jokaisella tulisi olla mahdollisuus korkeakouluopintoihin varallisuudesta ja sosiaalisesta asemasta huolimatta.
  2. Mallin tulee edistää opiskelun joutuisuutta.
  3. Eniten hyötyvien tulee maksaa myös suurin korvaus.
 
Lähtisin siitä, että valtaosa noin 10 000e vuosikuluista menisi vieläkin veronmaksajan piikkiin, ainakin aluksi. Mutta opiskelijan omavastuu tulisi merkittävään rooliin:
  1. Nykyinen opintotuki puolitetaan ja siitä otetaan kaikki tulorajat pois.
  2. Valtion takaaman opintolainan maksimikatto asetetaan 600e/kk. Jokainen opiskelija on siihen oikeutettu.
  3. Jokainen koulutusohjelmaan hyväksytty ja opiskelupaikan vastaanottanut opiskelija ottaa 2 000e panttilainan. Tämän rahan saa takaisin, mikäli valmistuu ko. koulutusohjelmasta tavoiteajassa. Jos aikaa menee enemmän tai koulutusohjelma vaihtuu, pantin menettää.
  4. Jokaiselle koulutusohjelmalle laitetaan lukukausimaksu. Tämä maksu riippuu koulutuksen hinnasta ja odotettavissa olevista tuloista ko. tutkinnolla. Lääkiksessä hinta olisi suurin, ehkäpä AMK:n liiketaloudessa (halpa koulutus) pienin. Keskimäärin lukukausimaksu olisi noin 1 500e/lukukausi, eli maisterin tutkinto maksaisi about 15 000e ja AMK-tutkinto noin 12 000e.
  5. Opintolainan takaisinmaksuun sovellettaisiin Brownen mallia. Takaisinmaksu alkaisi 20 000e vuosituloista. Tämän ylittävästä osasta maksetaan 8% veroa 30 vuoden ajan tai niin pitkään kuin velka ja pääomitetut korot on maksettu. Jokaisella on myös oikeus maksaa velkansa nopeammin, mikäli haluaa.
  6. Ulkomaille muuttavalle tehdään oma uusi lyhennyssopimus lainalle. Lähtökohtana voisi olla 15 vuoden takaisinmaksuaika. Jos tämä muuttaa takaisin Suomeen, jäljelle jääneelle osalle voidaan taas alkaa soveltaa Suomen mallia.
 
Tällaisella mallilla viidessä vuodessa valmistuvan maksimiopintoilanan joka kuukausi ottavan opintolaina olisi noin 51 000e. Tämä vastaa noin 17% siitä hyödystä, minkä tutkinto keskimäärin opiskelijalle tuottaa suhteessa vain toisen asteen tutkinnon suorittaneisiin. Käytännössä 51 000e laina on hyvin pieni ottaen huomioon, että suomalaisen keskimääräiset koko elämän bruttoansiot ovat reilu 2 miljoonaa euroa. Malli myös nopeuttaa valmistumista, tasaa tuloeroja ja säästää valtiolta suuren määrän rahaa.
 
Vaikutukset valtiontalouteen
 
Ehdottamallani mallilla olisi suuret vaikutukset valtiontalouteen. Mikäli opiskelijamäärä pysyisi samana (se varmasti hieman pienenisi opintojen nopeutuessa, mikä säästäisi lisää), tulisi valtiolle lukukausimaksuista noin 800Me. Tämä tulisi toki hieman jälkijättöisesti, koska takaisinmaksu alkaisi vasta hieman myöhemmin. Lisäksi voidaan olettaa, että noin 15% jäisi saamatta, kun 30 vuoden päästä laina annetaan anteeksi. Tulot siis noin 680Me. Veroasteen ollessa noin 43% valtio saisi tästä summasta itselleen nettona 390Me. Lisäksi opintolainan puolittaminen säästäisi valtiolle 400Me. Opintojen nopeutumisen kustannusvaikutuksia on vaikea arvioida, mutta konservatiivisesti voitaisiin veikata noin 500Me tuloja/säästöjä. Yhteensä valtio säästäisi näillä toimenpiteillä noin 1,3Mrd vuodessa. Tällä olisi merkittävä vaikutus kestävyysvajeen paikkaamisessa.
 
Poliittinen todellisuus
 
Valitettavasti mahdollisuudet saada tämä malli läpi ovat Suomessa heikot. Tuntuu siltä, että oikeisto kannattaa ilmaista korkeakoulutusta siksi, että se on hyvä omille hyvätuloisille äänestäjille ja vasemmisto siksi, että se on lukinnut kantansa eikä voi enää argumentoida sosiaalisesti oikeudenmukaisen mallin puolesta koska äänestäjät eivät sitä nielisi. Toivo on niissä oikeiston poliitikoissa, jotka ajavat tehokkuutta ja oikeudenmukaisuutta saavutettujen etujen sijaan. Ja toisaalta niissä vasemmistopoliitikoissa, joilla on älliä ja rohkeutta lähteä haastamaan hyvin syvälle iskostuneet vallitsevat totuudet, jotka osaltaan ylläpitävät tuloeroja.
 
Tämä on nähdäkseni lähestulkoon helpoin tapa saada merkittäviä säästöjä valtiontalouteen. Juuri kukaan ei kärsi. Päinvastoin säästöjä tulee ennen kaikkea tehostamisesta ja verotuksen progressiivisuuden kasvattamisesta markkinaehtoisesti. Mikäli Katainen I tai Katainen II ottavat härkää sarvista ja alkavat todella miettiä, mistä saadaan leikattua pienimmällä tuskalla ja sosiaalisesti oikeudenmukaisesti, toivon että tätä vaihtoehtoa harkitaan vakavasti.


Edit. 31.10.2011: Pieni viilaus korkeakoulutuksen kuluihin, mikä nosti jokaisen suomalaisen korkeakoulutuksesta veroina maksaman hinnan 38k --> 45k.

Tags:

Vihreän miesliikkeen armeijakannanotto

Allekirjoittanut oli puheenjohtajana Vihreän miesliikkeen armeijatyöryhmässä. Työn ensimmäisenä hedelmänä syntyi Vihreän miesliikkeen armeijakannanotto, joka hyväksyttiin Vimilin syyskokouksessa sunnuntaina 12.12. Nyt työryhmä tarttuu toimeen hieman perusteellisemmin, sillä helmikuussa on määrä järjestää asiasta keskustelutilaisuus, mahdollisesti jopa seminaari.

Vihreän miesliikkeen armeija-kannanotto

Tiedotteet ja kannanotot – 12. joulukuuta 2010 klo 15.28

Suuri asevelvollisista koottu armeija takasi Suomelle kylmän sodan aikana niin uskottavan puolustuksen kuin kaltaisemme pienen maan oli mahdollista järjestää. Järjestelmä, jossa lähes jokainen mies suoritti varusmiespalveluksen, takasi Suomelle laajan reservin, mobilisoi myös ikäluokan lahjakkaimmat armeijan käyttöön ja omalta osaltaan nosti maanpuolustustahtoa. Se soveltui verrattain hyvin torjumaan silloista uhkakuvaa laajan itärajan yli rynnistävistä panssarikolonnista.

Maailma on kuitenkin muuttunut viimeisten 70 ja erityisesti 20 vuoden aikana tavalla, joka kyseenalaistaa nykyisen käytäntömme järjestää sotilaallinen puolustuksemme. Sotilaalliset uhkakuvat ovat muuttuneet laajoista rintamahyökkäyksistä korkean teknologian sotakoneilla tehtäviin täsmäiskuihin. Lähes kaikki Euroopan maat ovat pienentäneet reservejään huomattavasti ja luopuneet yleisestä asevelvollisuudesta.

Tasa-arvo on vähitellen tullut tavoitteeksi lähes jokaisella yhteiskuntamme osa-alueella paljastaen vain miehiä koskevan asevelvollisuuden sukupuolen perusteella syrjiväksi. On alettu myös kiinnittää enemmän huomiota asevelvollisuusarmeijan eettisyyteen: osa miehistä tulee armeijaan mielellään, osa – valitettavasti – vankilan uhalla pakotettuina. Myös armeijan kustannustehokkuus on kyseenalaistettu yhä kärjekkäämmin, kun tutkimukset ovat osoittaneet armeijan miljardiluokan piilevät kustannukset mm. työuran lyhenemisen johdosta. Pakkotyö ei myöskään kannusta armeijaa eriyttämään koulutusaikoja ja tehtäviä tehokkaasti tarpeiden mukaan eikä ihmisiä tekemään parastaan ja hakeutumaan sinne, missä heistä olisi maanpuolustukselle eniten hyötyä. Nykyjärjestelmä ei saa miesten saati naisten kyvyistä, osaamisesta ja motivaatiosta parasta mahdollista hyötyä irti.

Vihreä miesliike vaatii Suomen armeijan uudistamista tasa-arvoisemmaksi, laadukkaammaksi, kustannustehokkaammaksi ja uusiin uhkakuviin mitoitetuksi. Sukupuoli ei saa enää olla peruste armeijaan pakottamiselle, vaan jokaista nuorta suomalaista on kohdeltava hänen kykyjensä ja ominaisuuksiensa mukaan. On taattava, että Suomen armeija kouluttaa vain motivoituneita ja sotilaaksi soveltuvia, ei vastentahtoisia nuoria, jotka rapauttavat armeijan taistelukykyä ja joiden itsetuntoa ja hyvinvointia vastentahtoinen asepalveluksen suorittaminen ja mahdollinen palveluksen keskeyttäminen voi kolhia pahasti.

Vihreän miesliikkeen mielestä ketään ei saa vastoin tahtoaan pakottaa armeijaan, vaan sinne tulee kelpuuttaa vain motivoituneita nuoria, joille tulee antaa vastuullisesta tehtävästään myös asianmukainen korvaus. Nykyinen 350 000 sotilaan reservi on nykyoloissa tarpeettoman suuri ja tehoton. Maamme kykenee järjestämään uskottavan puolustuksen noin 100 000 - 150 000 sotilaalla, mikäli nämä ovat motivoituneita, nykyistä paremmin koulutettuja ja modernisti varusteltuja.

Asevelvollisuusarmeija ja palkka-armeija eivät ole toisiaan poissulkevia. Niiden parhaat ominaisuudet on mahdollista yhdistää siten, että lopputulos palvelee erinomaisesti Suomen tarpeita sekä armeijan perinteitä. Vihreä miesliike ehdottaa mallia, missä yhdistyy asevelvollisuusarmeijan kyky tuoda armeijaan motivoitunut ikäluokkien parhaimmisto ja ammattiarmeijalle ominainen valinnanvapaus, tehokkuus ja ammattimaisuus. Vihreän miesliikkeen mallissa sotilaat menevät armeijaan vapaaehtoisina ja ylläpitävät sotilastaitojaan säännöllisesti siviilitöidensä ohella niin kauan kuin kuuluvat reserviin. Tämä tarkoittaa samalla siviilipalveluksen ja totaalikieltäytyjien vankeusrangaistusten lakkauttamista.

Vihreä miesliike ehdottaa muutoksia sotilaiden valitsemisprosessiin ja palvelussuhteen laatuun. Kustakin ikäluokasta koulutettaisiin noin 7000 varusmiestä (noin 12 % ikäluokasta), jotka valittaisiin halukkaiden joukosta soveltuvuuden perusteella. Valitut tekisivät sopimuksen, jonka nojalla he sitoutuisivat reserviin noin 20 vuoden ajaksi. Valituille maksettaisiin kilpailukykyistä palkkaa koulutuksensa ja kertausharjoitusten ajalta sekä ylimääräistä sotilaseläkettä. Näin tehtäviin saataisiin riittävästi tarpeeksi päteviä miehiä ja naisia. Ammattisotilaiden määrä ei kasvaisi. Maavoimien reservi jakautuisi siten, että noin 2/3 koostuisi jatkuvasti koulutettavista, hyvin varustelluista operatiivisista joukoista ja 1/3 alueellisista joukoista. Operatiivisiin joukkoihin koulutetut kävisivät kertausharjoituksissa vuosittain ylläpitämässä sotilastaitojaan, alueellisiin joukkoihin koulutetut hieman harvemmin mutta kuitenkin nykyistä useammin.

Vihreä miesliike uskoo, että sen ehdottama uudistus parantaisi merkittävästi paitsi Suomen armeijan laatua ja toimintavalmiutta, myös koko yhteiskuntamme tasapainoa. Armeija koostuisi ammattitaitoisista vapaaehtoisista. Sotilaat olisivat nykyistä paremmin varustettuja ja sotilasura houkuttaisi laadukasta kansalaisainesta sekä miehistä että naisista. Armeijaan ei enää olisi pakollista mennä, mikä tekisi instituutiosta nykyistä eettisemmän ja sivistysvaltioon paremmin soveltuvan. Mallilla olisi myös merkittävä myönteinen vaikutus miesten työuran pidentymiseen, mikä osaltaan vähentäisi paineita eläkeiän nostamiseen.
Hesarissa oli juttu, jonka mukaan homoseksuaalit olisivat saamassa mahdollisuuden luovuttaa vertaan SPR:n verenluovutuspisteissä. Aihe herätti heti kiivaan keskustelun Hesarin sivuilla. Ei ollut yllätys, että tunteet kävivät hyvin kuumina. Hieman yllättävää sen sijaan oli, että luovutuskiellon vastustajat olivat monesti argumenteiltaan alakynnessä ja osa alkoi nähdä vastapuolen argumenttien taustalla pelon homouden tarttumisesta verensiirron kautta. Vaikka osa kiellon kannattajien argumenteista oli selvästikin wanhan hysteerisen aids-valistuksen marinoimia, oli mukana myös muutama argumentti, jotka nähdäkseni ovat varsin painavia.

Aivan aluksi on syytä korostaa kahta seikkaa. Ensinnäkin verenluovutussääntöjä suunniteltaessa on aina kyse todennäköisyyksistä. Milloinkaan veri ei ole 100% turvallista, ja toisaalta se olisi luultavasti yli 99% turvallista ilman minkäänlaisia luovutuskieltoja. On tärkeätä ymmärtää, että luottamus veren turvallisuuteen on niin tärkeätä ja verensiirtojen potentiaaliset riskit niin suuria, että riskit tulee minimoida lähelle 100% tasoa. Toisekseen luovuttaja voi vastata kysymyksiin vain omasta puolestaan. Vaikka tämä ei ole harrastanut seksiä uuden kumppanin kanssa kymmeniin vuosiin, pitää aina ottaa huomioon mahdollisuus, että tämän kumppani on pettänyt tätä, pahimmillaan suojaamattomassa yhdynnässä. Näitä kahta seikkaa pitää taasen peilata vaakakupissa sitä seikkaa vasten, ettei potentiaalisten luovuttajien määrää voi rajoittaa liiaksi, tai verensaanti on vaarassa vähentyä vaarallisen alhaiseksi.

Itse olen ollut jo pitkään homojen luovutuskiellon vastustaja. Olen kannattanut kaikille luovuttajille yhteistä anaaliseksin harrastamiseen liittyvää kysymystä, sellaista joka kohtelee kaikkia seksuaalisuuden muotoja ja sukupuolia tasavertaisesti. Hassua, että Hesarin keskustelu sai minut muuttamaan mielipiteeni. HIV:n tarttumismahdollisuus anaaliseksissä on moninkertainen vaginayhdyntään tai oraaliseksiin verrattuna. Seuraavassa luvut sekä Wikipediasta että about.comista HIV:n mahdollisuudesta tarttua yhdessä aktissa (kaikki tapauksia, joissa kumppanilla HIV eikä käytössä mitään ehkäisyä):
Anaaliseksi, aktiivinen osapuoli: 6,5/10 000 (WP) – 7,7/10 000 (AC)
Anaaliseksi, passiivinen: 50/10 000 - 77/10 000
Vaginaseksi, naiselle: 10/10 000 – 0,1/10 000
Vaginaseksi, miehelle: 5/10 000 – 0,05/10 000
Oraaliseksi (miehelle), aktiivinen: 1/10 000 – ”äärimmäisen alhainen”
Oraaliseksi (miehelle), passiivinen: 0,5/10 000 – ”äärimmäisen alhainen”
Anaaliseksi HIV-positiivisen kanssa on siis 5-500 kertaa (lähteestä riippuen) vaarallisempaa kuin vaginaseksi ja vielä yhden kertaluokan enemmän verrattuna oraaliseksiin. Wikipedian mukaan anaaliseksi on passiiviselle osapuolelle lähes yhtä vaarallista kuin saman injektioneulan käyttäminen positiivisen henkilön kanssa.

Toinen asiassa relevantti tilasto on kantajien lukumäärä jaoteltuna sukupuolittain ja tarttumistavan (homo/heteroseksi) mukaan. Kautta aikojen Suomessa on seksin kautta HIV tarttunut 746 kertaa homoseksissä mieheen, 358 kertaa heteroseksissä mieheen ja 218 kertaa heteroseksissä naiseen. Kun homoseksuaaleja on miehistä noin 5%-10%, havaitaan homoseksuaalin riski saada HIV noin 30-kertaiseksi verrattuna heteromieheen. Tämä on tärkeä huomio, sillä tästä voidaan olettaa, että homoseksuaalilla on oletettavasti myös moninkertainen riski kantaa tautia tietämättään. Tämä riski ei oletettavasti ole 30-kertainen, sillä homoseksuaalit luultavasti testauttavat itseään heteroita useammin. Yleisesti arvioidaan, että HIV näkyy testeissä noin 3kk tartunnasta. Tästä juontunee myös SPR:n 4kk karenssi kaikille luovuttajakandidaateille, jotka ovat harrastaneet seksiä uuden kumppanin kanssa (kondomin kanssa tai ilman).

Näiden faktojen valossa on naurettavaa, että joskus miehen kanssa seksiä harrastaneella on elinikäinen kielto verenluovutukseen. Tähän voi olla joku hyväkin syy, mutta ainakaan itse en keksi, miksi tätä ei voisi pitää aikamoisen pahana syrjimisenä sukupuolisen suuntautuneisuuden vuoksi. Vaatimus homojen ja heteroiden laittamisesta samalle viivalle luovuttamisessa on kuitenkin nähdäkseni samankaltainen ylilyönti. Yllä olevista luvuista päätellen anaaliseksi homoseksuaalin kanssa on monin verroin vaarallisempaa kuin heteron kanssa. Olisi siis syytä löytää jonkinlainen kompromissi täyskiellon ja universaalin anaaliseksi-kysymyksen väliltä..

Ongelma universaalin anaaliseksi-kysymyksen kanssa on se, että se kohtelisi homoja ja heteroita tavalla, joka aiheuttaisi tilanteen, jossa suuri joukko heteroita poistuisi potentiaalisten luovuttajien joukosta vailla ilman riittävää syytä. Jos oletetaan, että homojen keskuudessa on 10-kertainen määrä tietämättään positiivisia verrattuna heteromiehiin ja 15-kertainen verrattuna heteronaisiin, on riski saada HIV anaaliseksistä seuraavanlainen:
Homomies (passiivinen): 1
Homomies (aktiivinen): 0,1
Heteromies: 0,007
Heteronainen: 0,1
Voidaan olettaa, että homomiehillä passiivinen ja aktiivinen rooli ainakin jossain määrin vuorottelevat, joten varovaisuusperiaatteen mukaisesti on perusteltua olettaa heille arvoksi 1. Toisin sanoen homoseksuaalin mahdollisuus saada HIV anaaliyhdynnässä on 10x heteronaiseen verrattuna ja 140xheteromieheen verrattuna.

Universaali anaaliseksi-kysymys olisi ”tasa-arvoisin” vaihtoehto, mutta sen paljastama riski on yhden tai kaksi mittaluokkaa suurempi, kun verrataan homoseksuaaleja heteroihin. Näissä asioissa on aina kyse siitä, millainen riski voidaan ottaa, kun toiseen vaakakuppiin laitetaan tarve saada verituotteita ja toiseen riski saada vaarallista verta. Tasa-arvo on arvoista tärkeimpiä, mutta tässä ero on siis selkeä ja lisäksi ulottamalla kysymys koko kansaan, se koskettaisi 20-kertaista ihmisjoukkoa verrattuna ulottamalla se vain homoseksuaaleihin. Tällä olisi merkittäviä vaikutuksia veren saantiin. Oma pragmaattinen moraalini ei tämän vuoksi pidä universaalia anaaliseksi-kysymystä parhaana vaihtoehtona, ei ehkä edes nykykäytäntöä parempana.

Näillä tiedoilla suosisinkin ratkaisua, joka lopettaisi homoseksuaalien (ja miesten välistä seksiä joskus harrastaneiden!) syrjivän totaalikiellon, mutta kohtelisi silti tiettyjä riskiryhmiä eri tavalla kuin toisia. Poistaisin miesten välistä seksiä koskevan kysymyksen kokonaan ja korvaisin sen anaaliseksiä koskevalla kysymyksellä: ”Oletko harrastanut anaaliseksiä miehen kanssa viimeisen x kuukauden aikana?”. Säätövara tämän kysymyksen kohdalla on kahdenlainen: Kysytäänkö sama kysymys naisilta ja monta kuukautta laitetaan karenssiksi. Heteronaisten HIV-riski anaaliyhdynnässä on 10x pienempi kuin homomiehillä, mutta samalla 15x korkeampi kuin heteromiehillä. On siis ennen kaikkea riski vs. luovuttajien määrä –arviointia, kysytäänkö kysymys vain miehiltä vai myös naisilta. Kuukausien määrässä käytetään Ruotsissa tiettävästi 12kk, mutta Suomessa voitaisiin ehkä olla hieman armollisempia ja käyttää 4kk tai 6kk – HIV näkyy 3-4kk päässä testeissä riippumatta siitä, millä lailla se on tarttunut.

Uskon, että tällainen ratkaisu olisi suuri askel homomiesten syrjimisen lopettamiseksi, mutta ottaisi samalla huomioon kiistamattomat lääketieteelliset tosiasiat, jotka osoittavat tiettyjen seksin muotojen olevan toisia vaarallisempia.

Jukka Relander – erinomaisista paras

Vihreillä on huomisissa eurovaaleissa ylivoimaisesti kovin lista. Suomen kenties kaikkien aikojen merkittävimmän mepin Heidi Hautalan lisäksi äänestäjä voi napsia vihreästä smörgåsbordista monesta eturivin vihreästä poliitikosta: hyvää työtä parlamentissa tehneen Satu Hassin, internetsukupolven sanansaattajan Jyrki Kasvin, puolustuspolitiikan asiantuntija Johanna Sumuvuoren, äijävihreyden airuen Jukka Relanderin jne. Erinomainen lista on tuomassa vihreille kaksi paikkaa parlamenttiin ja näin omalta osaltaan vahvistamassa vihreiden euroopanlaajuista nousutrendiä. Nyt jos koskaan on tärkeää äänestää Eurooppaan vahva vihreä edustus, jotta talouskriisi saataisiin muutettua kestäväksi vihreäksi kasvuksi.

Monipuolisesta ja tasokkaasta listasta huolimatta äänestyspäätöksen tekeminen oli minulle loppuen lopuksi helppo ja luonteva. Äänestän huomenna Jukka Relanderia (237). Tässä perustelut päätökselleni:




1. Rakentava kuva EU:n roolista ja sen mahdollisuuksista

Näissä vaaleissa on – taas kerran – korostunut kotiinpäin veto. Lähes kaikki ehdokkaat oikeistosta äärivasemmistoon saarnaavat papukaijojen lailla Suomen etujen ajamista. Tämä on pistänyt vihaksi monestakin syystä. Ensinnäkin mitään ”Suomen etua” ei ole olemassakaan – ellei sellaiseksi sitten oteta Suomen hallituksen preferenssejä kussakin kysymyksessä. Toisekseen mikäli tällainen etu olisi eriteltävissä ja oman maan edun tavoittelemisesta tulisi jokaisen mepin päämäärä, voitaisiin koko europarlamentti lopettaa tarpeettomana, koska tällainen instituutio on jo olemassa: Euroopan unionin neuvosto.

Vihreät eivät ole menneet mukaan tähän kyyniseen monomaniaan, mutta Jukka Relander esiintyy vihreissäkin edukseen ottamalla yhdeksi pääteemakseen EU:n esittämisen ratkaisuna Euroopan ja koko maailman moninaisiin ongelmiin (”Olen vesipuitedirektiivin ystävä, jolle EU ei ole ongelma, vaan ratkaisu. Rahan ja ihmisten vapaan liikkuvuuden lisäksi haluan rajat ylittävää politiikkaa, joka kykenee kaventamaan rahan valtaa, viilentämään ilmastoa ja parantamaan perusturvaa kautta maanosan. Sosiaalisessa Euroopassani minkään väristä kaveria ei jätetä.”). Itse asiassa Relander positioi itsensä täysin vastakkaiselle linjalle em. monomaanisiin papukaijoihin nähden vaatimalla unioniin lisää enemmistöpäätöksiä: (”Tällä hetkellä EU on hyvää tarkoittava, mutta liian hidas ja liian byrokraattinen koneisto. Eurooppa tarvitsee lisää enemmistöpäätöksiä ja vähemmän hallitusten välistä yksimielisyyttä. Jos parlamentti saa lisää valtaa, myös rakenteet kevenevät, kun kaikkea ei tarvitse valvoa ja hahmotella kieli keskellä suuta.”).

Tämä rimmaa hyvin omiin analyyseihini globaalista tilanteesta ja sen ratkaisukeinoista. Käytännössä ilmastonmuutosta, energiakriisiä, ruokakriisiä ja köyhyysongelmaa ei voida ratkaista ilman syvenevää ja laajenevaa globaalia hallintaa. Euroopan unioni on instituutio, joka on mennyt tässä kaikkein pisimmälle ja joka omalla esimerkillään suuntaa globaalia kehitystä yhteistyön suuntaan. Ilman yhteistyötä meillä ei ole juurikaan toivoa. Juuri tämän vuoksi Suomen edulla ratsastavat saavat kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin: omalla toiminnallaan he käytännössä ovat viemässä maailmalta mahdollisuutta pelastua.

2. Syvällinen näkemys maailmasta

Historiantutkija Relander on – toistaiseksi – parhaiten tunnettu kolumneistaan sekä tv- ja radio-ohjelmistaan (T-klubi ja Tukevasti ilmassa). Jokainen näitä seurannut tietää, että Relanderilla on käsittämättömän laaja yleissivistys ja älyä analysoida tietoa luovalla tavalla ja asettaa se laajempaan kontekstiin. Toisin sanoen kyky nähdä asioiden ytimen ja näiden väliset yhteydet. Relanderin tekemisiä ja kirjoittamisia seuranneet eivät ole myöskään ole voineet olla huomaamatta tämän humaania näkökulmaa käsittelemiinsä aiheisiin.

Jotkut väittävät, että politiikon pitää olla hyvä taloustieteissä tai insinööri – tai sitten vaihtoehtoisesti ”tavallinen pulliainen” eli kovaa työtä tehnyt metsuri tai sairaanhoitaja. Itse näkisin, että poliitikon paras ominaisuus on nimenomaan humaanisuus (empatia) ja kyky nähdä asioiden väliset yhteydet. Juuri tämän vuoksi Anni Sinnemäki on huippupoliitikko: Ultra Bran sanoitukset todistavat, että hänellä on inhimillistä näkemystä ja kykyä olla rakentamassa parempaa maailmaa.

3. Poliitikon kyvyt

Joku voi kyseenalaistaa Relanderin kyvyt poliitikkona – eihän miehellä ole mitään muita poliittisia luottamustehtäviä ja kokemusta kuin vihreän miesliikkeen tuore puheenjohtajuus. Tämä on relevantti näkökulma ja on totta, että varsinkin europarlamentissa toimivalta on syytä toivoa poliittista pelisilmää. Olen seurannut varsin läheltä Jukka Relanderin poliittista uraa 2007 eduskuntavaaleista lähtien ja nähnyt tämän kasvun myös poliitikkona. Relander ei ole perinteinen poliitikko, mutta tälle on kehittynyt poliittista taitoa: hän osaa ilmaista itseään diplomaattisesti, nähdä toisen puolen argumenteissa, välttää sammakoita ja tunnistaa vedätyksen. Hän on myös sosiaalisesti ja retorisesti huippulahjakas – mikä on ehkä poliitikon tärkein ominaisuus. Sanoisin, että Jukka Relander on kypsä poliitikko – sanan positiivisessa merkityksessä.

4. Äijävihreys – vihreän liikkeen kasvun edellytys

Viimeisenä pointtina mainittakoon Jukka Relanderin edustavan koko vihreälle liikkeelle äärimmäisen tärkeätä alalajia – äijävihreyttä. Relander ei toki ole mikään äijän stereotyyppi, mutta hänessä on sellaista katu-uskottavaa rosoista äijämäisyyttä, joka vetoaa äänestäjiin jotka eivät perinteisesti ole kannattaneet vihreitä. Hän on elävä osoitus siitä, että vihreät on myös miesten puolue. Jukka Relanderin menestyksen myötä kasvaa samalla mahdollisuus laajentaa vihreän liikkeen kannatusta aivan uusiin ihmisryhmiin. Väittäisin, että Relanderin menestys olisi lähestulkoon parasta, mitä vihreälle liikkeelle voi tapahtua ja toisi julkisuuden valokeilaan vihreän toimijan, joka monipuolistaa kovin stereotyyppistä kuvaa puolueesta ja sen kannattajista. Tätä työtä Relander on tehnyt ansiokkaasti myös tuoreen vihreän miesliikkeen puheenjohtajana. Jukka Relander on äijin vihreä sitten Pekka Saurin!


Mikäli nämä syyt eivät jostain syystä vakuuta kirjoittamaan 237 äänestyslippuun huomenna, niin tässä pikainen kavalkadi muita varteenotettavia äänestysvaihtoehtoja:

Aleksi Mäntylä: Vihreän miesliikkeen isä ja Hämeen tähti ehdokaslistalla.
Johanna Sumuvuori: Puolustuspolitiikan asiantuntija, joka tulee aina allekirjoittaneelle top 3:een vaalikoneissa. Äänestin viime eurovaaleissa Johannaa.
Mari Puoskari: Huippulahjakkuus: asiantunteva, aikaansaava, sanavalmis ja edustava. Monella tapaa pienin yhteinen nimittäjä eri vihreiden sektioiden välillä. Omissa toiveissa tuleva puheenjohtaja 2010-luvulla.
Pasi Toiviainen: Huikealla ilmastoasiantuntemuksella ja suurella sydämellä varustettu listan jokerikortti.
Sitran hallituksen jäsentä Anu Bradfordia haastateltiin tämän päivän Hesarin sunnuntai-osiossa. Esille nousi korkeakoulujen lukukausimaksut, joita opiskelija maksaisi takautuvasti veroluonteisesti suhteessa omiin tuloihinsa – hyväpalkkaisen työpaikan saaneet nopeammin, huonopalkkaisen hitaammin. Bradford ei eritellyt mallia tarkemmin, vaan jätti yksityiskohtaisemman mallinnuksen ilmaan.

Bradfordin malli kuulostaa ensikuulemalta kauhealta: pitäisikö opiskelusta vielä maksaa, kun nyt tuntuu, että tukeakin tulee kovin kitsaasti elinkustannuksiin nähden? Eikö kyseessä olisi äärimmäisen epätasa-arvoinen maksu, joka estää köyhemmistä oloista tulevien nuorten opiskelun? Eikö se tuhoaisi ilmaisen koulutuksen ja sen Suomen menestystarinaa pönkittäneen seurauksen: lahjakkuuden mobilisoitumisen tuottavaan työhön sosiaaliluokasta riippumatta?

Nämä kysymykset ovat kaikki valideja ja Bradfordin malli voisi pahimmillaan betonoida Suomen sääty-yhteiskunnaksi ja estää työväenluokkaisten lahjakkuuksien päätymisen korkeakouluihin. Tästä huolimatta opintojen takautuvassa maksumallissa on kehittelemisen arvoisia komponentteja, ennen kaikkea sovellettuna opintolainaan sekä valmistumisnopeuteen liittyviin porkkanoihin. Se tarjoaa työkaluja paitsi nopeuttaa valmistumista, myös ehkäistä opiskelujen ohessa työskentelyä vain rahan vuoksi – siis sellaisissa työpaikoissa, joiden merkitys oman urakehityksen kannalta on olematon tai hyvin pieni.

Kirjoitin syksyllä 2006 suomalaisten opintolainaa kohtaan tuntemasta irrationaalisesta kauhusta. Kirjoituksessa esitin mallia – Britannian jalanjäljissä – jossa valtio osallistuisi opintolainan takaisinmaksuun, mikäli opiskelija jäisi työttömäksi tai pienipalkkaisiin töihin. Tässä on käytännössä samoja elementtejä kuin Bradfordin ideassa, mutta höystettynä progressiivisella mausteella, joka takaa mallin sosiaalisen kestävyyden. Nähdäkseni suomalaisen koulutuksen tukidilemma liittyy ennen kaikkea opintolainan pelkoon ja toisaalta opintolainan faktiseen sosiaaliseen epäreiluuteen.

Opintotukijärjestelmässä on käytännössä neljä elementtiä: koulutuksen hinta, opintotuki, opintolaina sekä opintojen ohessa tehdyn työn mahdollistaminen. Suomessa koulutus on ilmaista, mikä tekee myös opintojen ohella tehdystä työstä houkuttelevampaa laskemalla sen vaihtoehtoiskustannuksia. Kuka tekisi opintojen ohella näitä viivästyttäviä töitä, mikäli lukukausimaksu olisi esim. 10 000 euroa? Koulutuksen maksuttomuus siis ajaa ihmisiä töihin. Samoin tekee suorien tulonsiirtojen ja lainatukien pienuus ja ehdot. Maksimiopintotuki + opiskelijoiden asumistuki, about 500e/kk, riittää Helsingissä hädin tuskin HOAS:n yksiön vuokran maksuun. Tämän lisäksi voi saada noin 400e/kk valtion takaamaa opintolainaa. Tämä 900e/kk on varsinkin suurissa kaupungeissa aika vähän, etenkin kun moni pelkää opintolainan ottamista kuin ruttoa.

Lukukausimaksut

Itse olisin valmis pistämään nämä järjestelmän neljä elementtiä rohkeasti uuteen uskoon. Ensinnäkin Bradfordin idea koulutuksen maksullisuudesta – vaikka se kuulostaakin kuvottavalta – pitää sisällään kokonaisuuden kannalta käyttökelpoisia elementtejä, mutta vain mikäli se toteutetaan niin ettei köyhimmänkään suomalaisen opinnot esty sen seurauksena. Korkeakoulutukseen voisi soveltaa nimellistä ja opintojen pidentyessä kohoavaa lukukausimaksua jonka voisi maksaa takautuvasti jäljempänä eriteltävällä mallilla. Tämä maksu voisi olla ensimmäiseltä viideltä lukuvuodelta 2000e/lukuvuosi ja tämän jälkeen kohota aina 500e/lukuvuosi.

Tällä olisi useita suomalaista koulutusjärjestelmää parantavia tekijöitä: se saisi arvostamaan opiskelua nykyistä enemmän (ilmainen lounas ei koskaan maistu yhtä hyvältä kuin maksettu), se kannustaisi opiskelemaan työnteon kustannuksella nostamalla työnteon vaihtoehtoiskustannuksia ja se vapauttaisi varoja opettamisen laadun parantamiseen. Tavoiteajassa valmistuneella maksu olisi yhteensä noin 10 000 euroa. On syytä korostaa, että yksi suuri peruste tällaisille pienehköille lukukausimaksuille on kannustaa opiskelijoita lainanottoon työnteon kustannuksella.

Opintotuki ja työnteko opintojen ohella

Opintotuki on periaatteessa tasoltaan kohtuullista luokkaa, mutta sen yksityiskohtia tulisi miettiä. Asumistuen osuutta tulisi nostaa ja opintotuen määrä sitoa osaksi opiskelupaikkakunnan elintasoindeksiin. Lisäksi opintotukikuukausien määrää tulisi kasvattaa kattamaan myös kesäkuukaudet. Olisi myös syytä pohtia, josko opintotuen määrää voisi laskea kuukausirajan lähestyessä loppuaan: hiljalleen vähentyessä shokki sen loppumisesta on pienempi kuin nyt kun se loppuu kuin seinään. Tämä tekijä yksistään suistaa monet pakon edessä hanttihommiin ja viivästyttää opiskeluja aivan turhaan.

Opiskelujen ohessa tehtyä työtä mahdollistetaan nykyään liiankin kanssa. Mikäli tekee töitä opiskelujen ohessa, ei tietyn rajan jälkeen enää tarvitse opintotukea, varsinkin kun on joka tapauksessa oikeutettu moninaisiin opiskelijaetuuksiin. Opiskelujen ohella tehdyn työn arvo ei tulisi olla pääsääntöisesti rahallista, vaan uraa palvelevaa. Kenenkään ei tulisi joutua olemaan töissä vain rahan takia, mutta uraa edistääkseen se on suositeltavaa. Uraa edistävässä töissä opiskeluaikana olevat ovat jo jonkinlaisia lottovoittajia, eikä heitä tarvitse nähdäkseni enää erikseen muiden kustannuksella tukea.

Opintolainasta tukijärjestelmän luonnollinen elementti

Edellinen ei tietenkään ole mahdollista tai reilua, ellei tätä mahdollisteta rahallisesti. Opintolainasta tulisikin tehdä olennainen elementti opintotukijärjestelmää. Ensinnäkin sen tasoa tulisi nostaa merkittävästi, ainakin jonnekin 700 euroon kuukaudessa. Jokaiselle opiskelijalle tulee taata kohtuullinen elintaso, joka mahdollistaa opiskeluihin keskittymisen ilman työntekoa. Mikäli opintotuen ja opintolainan yhteissummaksi muodostuisi noin 1200e/kk, riittäisi tämä kohtuulliseen elintasoon myös Helsingissä. Työtä voisi tehdä sitten, mikäli on niin onnekas että löytää omaa uraa ja haaveita tukevan duunipaikan opiskelujen oheen. Samalla vapautuu rutkasti alemman vaatimustason työpaikkoja nykyisille työttömille.

Mutta eikö tämä ehdotus tuota järjetöntä velkasummaa sille sosiologille, joka on opiskellut pitkän kaavan mukaan – lukien ekstraa, opiskellen täyspainoisesti ja hankkien laajaa akateemista näkemystä myös oman spesifin tieteenalansa ulkopuolelta? Mikäli tämä sosiologi olisi koko opiskelujensa ajan nostanut täyttä opintolainaa, olisi opintomenot seitsemän vuoden jälkeen noin 7x12x700 + 5x2000 + 1x2500 + 1x3000 + kapitalisoituneet korot = 80 000e. Tämä on suuri summa, mutta myös suuruudeltaan hyvin epätodennäköinen ”pahin mahdollinen skenaario”, joka olettaa, että opiskelija on nostanut täydet mahdolliset opintolainat joka kuukausi, opiskellut kaksi vuotta ”ylimääräistä” ja tehnyt nollan euron edestä töitä opiskeluaikanaan. On syytä olettaa, että paljon lainaa ottavilla opintomenot tulisivat olemaan noin 25 000 – 40 000 euroa.

Sosiaalisesti oikeudenmukainen takaisinmaksu

Todella suuri summa joka tapauksessa ja sosiaalisesti kestämätön ilman tasapäistäviä toimenpiteitä. Tässä palataan 2006 merkinnässä soveltamaani Britannian systeemiin, jossa valmistunut maksaa lainaansa takaisin suhteessa omiin tuloihinsa. Suomessa tämän voisi toteuttaa vaikka seuraavasti:

1. Lainan takaisinmaksuaika neuvotellaan valmistumisen jälkeen. Yleensä tämä voisi olla 10-20 vuotta.
2. Valtio maksaisi osan lyhennyksistä, mikäli keskimääräiset vuositulot eivät ylittäisiä tiettyä määrää. Tämä määrä voisi olla vaikkapa mediaanitulo + 10%. Tämän alle menevissä tuloissa valtio maksaisi lyhennyksistä sitä suuremman osan, mitä pienempi palkka on. Minimiomavastuu voisi olla noin 50%:ssa. 80 000e ”pahimmassa mahdollisessa tapauksessa” minimiomavastuun osuus olisi 20 vuoden maksuajalla ja 5% korolla noin 250e.
3. Lyhennyksien maksujen lisäksi valtio antaisi mahdollisuuden vähentää tietyn osan koroista verotuksessa. Edellisessä tapauksessa korkojen osa olisi noin puolet lyhennyssummasta, eli mikäli valtio antaisi vähentää 50% verotuksessa, tulisi maksettavaksi omavastuuosuudeksi vain noin 180e/kk.
4. Työttömyyden aikana takaisinmaksu jäädytettäisiin ja valtio sitoutuisi maksamaan korot täysimääräisesti mikäli työtön on työmarkkinatuella. Mikäli tämä on ansiosidonnaisella, valtio sitoutuisi maksamaan tietyn osan koroista riippuen ansiosidonnaisen tuen määrästä.

Kaksinkertaisen pahimman mahdollisen skenaarion sosiologiopiskelija (maksimaalinen määrä opintomenoja + maksimaalisen huono palkka) joutuisi siis maksamaan opinnoistaan noin 180e/kk eikä mitään mikäli joutuisi työttömäksi. Todellisuudessa keskimääräinen kuukausittainen maksuerä tulisi luultavasti liikkumaan jossain 50 ja 100 euron tietämillä, eli 2,5-5% keskimääräisistä nettokuukausituloista. Tämä on halpa hinta siitä, että pystyy keskittymään opintoihinsa täysillä ilman taloudellisia huolia. Tämä on vain yksi malli ja varmasti kaukana parhaasta mahdollisesta. Pääpointti on se, että Bradfordin esittämän kaltaisiin ”uusliberaaleihin” avauksiin kannattaa suhtautua rakentavasti – niissä voi piillä hyviä elementtejä mikäli kokonaisuutta rakennetaan sosiaalisesti kestävään muottiin.
Wappuna tuli taas puheeksi vihreiden ”oikeistolaisuus” kun väänsin asiasta kahden vasemmistolaiseksi tunnustautuneen kanssa. Sattuneesta syystä en muista kovinkaan tarkasti, mihin debatissa päädyttiin. Tämän vuoksi ajattelin avata tätä asiaa hieman tarkemmin ja kytkeä sen ns. ilmaisen lounaan – käsitteeseen.

”There ain’t no such thing as a free lunch”, TANSTAAFL, tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, ettei yksilö tai yhteiskunta voi saada mitään ilman että tästä olisi tavalla tai toisella ”maksettu” jonkun tai jonkin toimesta. Simppelinä esimerkkinä ”ilmainen” kouluruoka, joka maksetaan verorahoilla tai eläkkeet, jotka maksaa suurimmaksi osaksi työnantaja (joiden maksama summa toki näkyy epäsuorasti palkan koossa) ja tulevat työläiset. Ilmaisen lounaan käsite on erityisesti libertaristien suosiossa ja politiikassa laajemmin oikeistolaisesti ajattelevien. Itse koen käsitteen yhdeksi kaiken poliittisen päätöksenteon avainkäsitteistä. Ilmaisen lounaan käsittäminen on vastuullisen poliittisen toiminnan lähtökohta ja vaatimus.

Ilmainen lounas on avartava käsite myös pohdittaessa vihreiden asemaa poliittisella kartalla. Mielestäni sillä pystytään konkretisoimaan vihreän politiikan merkittävimpiä eroja suhteessa oikeistoon ja vasemmistoon. Ja sitä, miksi ja millä perusteilla nämä kummatkin löytävät aina jotain, jolla lokeroida vihreät punikeiksi tai puisto-osastoon.

Alla esitän taulukon, joka kuvaa oikeiston, vasemmiston ja vihreiden suhtautumista ilmaisiin lounaisiin sen eri olomuodoissa. Olen luonut jyrkän dikotomian ”ilmaiseen” ja ”tehokkaaseen” lounaaseen jota sovellan kolmessa kategoriassa: luonnon resursseissa, tuotteiden ja palveluiden tuottamisessa ja niiden kuluttamisessa. Ei liene tarpeen sanoa, että kyseessä on moninkertainen yksinkertaistaminen. Ensinnäkin ”ilmainen” – ”tehokas” muodostaa jatkumon ei jyrkkää dikotomiaa ja toisekseen oikeiston, vasemmiston ja vihreiden linja on kaukana yhtenäisestä jokaisen lokeron kohdalla. Nähdäkseni esittämäni kaavio kertoo kuitenkin aika lailla yleispätevän yleislinjan vaikka vetääkin mutkia surutta suoraksi.



Luonnon resurssien kohdalla ”ilmaisuus” viittaa velaksi elämiseen luonnon kustannuksella: uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöön, saastuttamiseen, ylikulutukseen. ”Tehokas” taasen tarkoittaa pyrkimystä kuluttaa luonnon resursseja kestävällä tavalla – sellaisella joka ei maksata tämän sukupolven ”ilmaisia lounaita” tulevilla sukupolvilla. Sekä perinteinen oikeisto että vasemmisto syöpöttelevät ilmaisia lounaita tässä kontekstissa. Suhtautuminen on toki muuttunut, ei vähiten vihreän liikkeen vaikutuksesta, mutta vieläkin punaiset ja siniset puolueet ovat haluttomia rakentamaan oikeasti kestävää taloutta. Mielestäni tämä on pahimmanlaatuista ilmaisen lounaan hotkimista. Ilmaisesta lounaasta saarnaavat oikeistolaiset saisivat ottaa ajatteluunsa mukaan myös luonnontalouden, muuten uskottavuus menee hyvin nopeasti nykymaailmassa.

Tuotteiden ja palveluiden tuottaminen tulee avata hieman tarkemmin. Viittaan tällä siihen, miten tehokkaasti talous tuottaa näitä. Teoriassa tehokkuus kasvaa, kun palkka sidotaan vankemmin tuotokseen. Toisin sanoen – teoriassa – suurin mahdollinen tuotos saadaan kepittämällä kaikki töihin ja vääntämällä näistä kepin ja porkkanan avulla maksimaaliset tehot irti. Käytännössä tätä vastaan voidaan argumentoida monin perustein, mutta lienee selvää, että esimerkiksi työttömyysturva on Suomessa tuottamisen maksimoinnin näkökulmasta liian suuri, samoin sosiaaliturva. Tässä kontekstissa ”ilmainen” viittaa ennen kaikkea tuloerojen keinotekoiseen (ts. progressiivinen verotus jne.) pienentämiseen sekä työttömille annettuun tukeen (työttömyysturva, perustulo jne.). Käytännössä ”ilmainen” viittaa siihen, että tuottamisen palkitsemisessa joillekin ihmisille taataan yhteiskunnan toimesta mahdollisuus kuluttaa enemmän hyödykkeitä kuin mikä näille markkinoiden näkökulmasta kuuluisi.

Tässä kategoriassa vihreät osoittavat ”punikkisuutensa” esittämällä, että ihminen voisi saada oikeuden kuluttaa ilman omaa työpanosta – siis ilmaisen lounaan (ks. merkittävän vihreän ajattelijan Philippe Van Parijsin kirja ”What’s Wrong with a Free Lunch?”). Tällä viittaan tietenkin perustuloon. Samoin vihreät ovat olleet vasemmiston tavoin huolissaan tuloerojen kasvusta ja pyrkineet takaamaan työttömille inhimilliset olosuhteet.

Tuotteiden ja palveluiden kulutus on hieman yksinkertaisempi kategoria. Se on lähinnä ”ilmaisen lounaan” yleisesti tunnettua käyttötapaa, jossa viitataan juuri yhteiskunnan tuottamiin hyödykkeisiin, joita jaetaan kansalaisille joko ilmaiseksi tai voimakkaasti subventoiden. Vasemmisto on tässäkin tuttuun tapaansa ilmaisen lounaan lumoissa eikä halua esimerkiksi kirjastoihin ja sairaaloihin minkäänlaisia asiakasmaksuja. Vihreät (tästä käydään toki puolueen sisällä tiukkoja skaboja vrt. vaikkapa tonttivuokrakeskustelu) ja oikeisto sen sijaan haluavat soveltaa käyttömaksuja, jotta palveluiden kulutus olisi tehokkaampaa. Sairaalakäynti maksaa yhteiskunnalle yli 100 euroa, jolloin on perusteltua ottaa asiakkaalta pieni maksu. Tämä ehkäisee turhia käyntejä ja samalla tehostaa resursseja niin, että niitä oikeasti tarvitsevat pääsevät hoitoon nopeammin. Vihreiden ”puisto-osasto” –piruilut liittyvätkin nähdäkseni usein siihen, että vihreät eivät ole jakelemassa ilmaisia lounaita tässä mielessä yhtä hanakasti kuin vasemmisto.

Vasemmistolainen sanoma onkin usein joulupukki-retoriikkaa: jossain on joku runsaudensarvi, josta riittää hyvää aina ja kaikille. Vasemmistohallitusten toiminta taasen ottaa ilmaisen lounaan probleeman huomioon jopa oikeishallituksia tanakammin. Vasemmiston tragedia onkin ennen kaikkea se, että se joko pettää äänestäjänsä tai harjoittaa katastrofaalista talouspolitiikkaa. Oikeisto taasen jaksaa saarnata tehokkuuden puolesta ja ilmaisia lounaita vastaan. Se näyttää kuitenkin olevan täysin sokea sille faktalle, että koko sen ideologia rakentuu kestämättömälle premissille: kosmiselle joulupukille, joka jakaa maapallon asukkaille mineraaleja, vettä, energiaa ja saasteiden ”sijoituspaikkoja” loputtomasti tästä ikuisuuteen.

Väitän, että ainoastaan vihreät ovat trimmanneet politiikkansa tunnettujen tieteellisten (ml. taloustiede) faktojen maailmaan. Lähtökohta on se, että resurssit ovat rajalliset. Kakun koko on siis fiksattu. Koska kakun koko on fiksattu, eivät tuloerot voi olla kovin suuret – muuten pahnan pohjimmaisille ei riitä tarpeeksi edes elossa pysymiseen. Jotta kakkua ei murenisi lattialle, pitää sen jaon olla tehokasta, tällöin se kaikkein köyhin saa enemmän voita leipänsä päälle. Vihreä politiikka ei perustu joulupukki-uskolle.

Tässä vaiheessa pitää myöntää, että toki kaikissa näissä puolueissa on hyvin suuria eroja suhtautumisessa ilmaisiin lounaisiin varsinkin henkilötasolla. Vihreissäkin on suuri määrä ihmisiä, jotka uskovat joulupukkiin. Samoin oikeistossa ja vasemmistossa on toimijoita, jotka eivät usko edes kosmiseen joulupukkiin. Tämä kirjoitus tuokin ehkä esille suurten painotusten lisäksi sen linjan, minkä vihreä puolue ottaisi, mikäli itse saisin siitä päättää:). Vaikka olenkin perustulon – ja nimenomaan globaalin perustulon globaalina henkilökohtaisena päästökiintiönä toteutettuna – kannalla, voinee minut lukea ”oikeistovihreäksi”. Vasemmistolaisten "puisto-osasto"-kriitikoiden retoriikassa tähän näyttää riittää se, ettei usko joulupukkiin ja osaa vetää tästä loogiset poliittiset johtopäätökset.
Kotiuduin juuri vihreän miesliikkeen järjestämästä ”vihreä miesliike ja asevelvollisuus” –keskustelusta. Debatti oli vireää ja monipuolista. Jotain kertoo se, että vaikka olen itse kalunnut tätä aihetta mm. kaljan ääressä, internetin palstoilla ja Hesarin mielipidesivulla kymmeniä kertoja, nousi tilaisuuden mielipiteiden johdosta yksi uusi näkökulma aiheeseen.

Mauno Koiviston asevelvollisuus-fundeeraus nousi esille myös tässä keskustelussa. Koiviston mukaan armeijaa ei saa jättää niille, jotka haluavat kantaa asetta. Armeijaa ei siis saisi jättää militaristeille/psykopaateille/huonoille ihmisille jotka sinne vapaaehtoisestikin haluaisivat mennä, miten näitä nyt haluaakin luonnehtia. Itse heitin tätä vastaan kommentin, jossa hyväksyin tietyssä määrin ”militaristit militarisoivat armeijan” –teesin, mutta esitin vastateesin ”armeija militarisoi tavallista kansaa”. Kumpikin on jättimäinen yksinkertaistus, mutta kummassakin on varmaan jonkin verran totta. Muuttaako ihminen järjestelmän vai järjestelmä ihmisen? Ja missä suhteessa?

Tähän liittyen toin esille libertaristisen argumentin, jonka mukaan ihmisen vastentahtoinen pakottaminen – vankilan uhalla – opettelemaan ihmisen tappamista on suurimpia kuviteltavissa olevia vapaudenriiston muotoja. Tätä ryyditin siteeraamalla tutkimuksia, joissa todetaan ihmisen tappamisen olevan lähes ylitsepääsemättömän vaikeata jopa sodassa ja itsepuolustuksena. Joidenkin tutkimusten mukaan vain yksi viidestä jenkkisotilaasta ampui taistelutilanteessa vihollista kohti vaikka omaa henkeä uhattiin. Ihmisen tappaminen johtaa suurella osalla ihmisistä vakaviin mielenterveyshäiriöihin. Samoin tulen vastaanotto – sen tajuaminen, että joku haluaa tappaa (juuri) minut – on todettu olevan hyvin shokeeraava kokemus. Tappamisen hoitaa suurelta osin muutama prosentti sotilaista, joista suurin osa on jonkinnäköisiä psykopaatteja (Rokka oli kaikesta päätellen psykopaatti, samoin tark'ampujamestari Simo Häyhä).

Hieman mutkia oikoen ihmiset voitaneen laittaa janalle, jonka toisessa päässä ovat sellaiset psykopaatit, joille ihmisen tappaminen on mekaaninen toimitus ja joiden tunteet eivät juurikaan värähdä kovassakaan paineessa. Toisessa päästä janaa löytyvät ”runosielut”, joille ihmistä kohti ampuminen on ylitsepääsemättömän vaikeata ja jotka tapettuaan ihmisen joutuvat heräämään yöllä painajaisiin lopun ikäänsä. Psykopaattipään ollaan katsottu olevan keskimäärin halukkaampaa sotimaan vaikka tähän ei olisi pakkoa. Voidaan kohtuullisella varmuudella sanoa, että ”psykopaattiset tappokoneet” ovat ”runosieluja” kykenevämpiä sotilaita. Samoin edelliset tuovat sotatantereilta paljon vähemmän mielenterveysongelmia rintamalta kotiin.

Näiden lisäksi voidaan premissinä pitää sitä, että yleensä sodassa kuolee sitä vähemmän ihmisiä, mitä ylivoimaisempi toinen osapuoli on taktisella tasolla (mikäli osapuolet eivät ole strategisella tasolla täysin epäsymmetrisiä toiseen suuntaan). Mikäli toinen puoli on täysin ylivoimainen, syö tämä hyvin nopeasti vastapuolen innon jatkaa taistelua. Tässä tulee huomata, että näitä ns. psykopaatteja tulee olla paljon nimenomaan miehistön (taktisella) tasolla, jossa heidän ”ominaisuuksistaan” on eniten sotilaallista hyötyä. Johdon tasolla niistä voi olla jopa haittaa - Rokista ei koskaan tule upseereita.

Mikäli nämä premissit hyväksytään, päädytään varsin mielenkiintoiseen loogiseen johtopäätökseen: Mauno Koivisto oli väärässä – militaristiarmeija on kansanarmeijaa eettisempi/parempi. Tämä, koska:
1. Militaristit todella haluavat käydä armeijan, eli heidän itseomistusoikeutta ei loukata armeijainstituutiolla.
2. Militaristiarmeija kokee vähemmän omia tappiota koska sotilaat ovat parempia, kuolleiden määrä siis vähenee omissa joukoissa.
3. Militaristiarmeija aiheuttaa viholliselle hyvin suuria tappioita, mikäli vastassa on normaali kansanarmeija, jossa taistelee myös ”runosieluja”. Suurten tappioiden vuoksi sota loppuu nopeammin kuin mitä se olisi kestänyt mikäli osapuolet olisivat olleet tasaisempia. Ihmisiä kuolee siis vähemmän.
4. Militaristit kärsisivät sodassa ja sodan jälkeen huomattavasti vähemmän erilaisista mielenterveysongelmista. Tämä olisi parempi sekä heille, että yhteiskunnan taloudelle ja vakaudelle sekä sotilaiden läheisille.

Huonoja puolia löytyy oikeastaan vain yksi, mihin Koivistokin luultavasti viittasi. Oletettavasti militaristiarmeija kohtelisi sotavankeja ja siviilejä kansanarmeijaa huonommin. Tämä on todella merkittävä seikka, mutta käsittääkseni mahdollisesti jossain määrin myytti, kontrolloitavissa ja joka tapauksessa hyviä puolia pienempi paha. Kontrollointi lähtisi voimakkaasta sotilaspoliisi-instituutiosta ja ryhmänjohtajien koulutuksesta, joka pyrkii estämään väärinkäytökset ja rankaisemaan niistä ankarasti. Voidaan myös kysyä, kumpi kostaa siviileille ja sotavangeille todennäköisemmin: robottimainen tunteeton psykopaatti vai sodassa mielenterveytensä menettänyt ”runosielu”. Saattaa siis olla, että tämäkin vasta-argumentti on myytti.

Yllättävä päätelmä, jonka esitin myös tilaisuudessa: militaristiarmeija on kansanarmeijaa eettisempi. Mietin koko kotimatkan vasta-argumentteja tälle enkä toistaiseksi ole niitä löytänyt. Lukija voi sellaisen esittää ja itsekin sellaista vielä mietin. Mikäli keksin, palaan tähän merkintään vielä.
Vihreät ovat esittäneet vanhempainvapaisiin 5+5+5 –mallia, jossa vapaasta viisi kuukautta kiintiöitäisiin isälle, viisi kuukautta äidille ja viisi olisi näiden vapaasti jaettavissa haluamassaan suhteessa. Tämä olisi varsin radikaali muutos nykymalliin, jossa vanheimpainvapaa on vapaasti jaettavissa vanhempien kesken. Tämän blogin kirjoittaja symppaa vahvasti vasemmistolibertaristista aatetta, jonka näkökulmasta tämän kaltainen ”epäsuora pakotus” porkkanakepillä hutkien on perinteisesti nähty epätoivottavana. Toisaalta symppaan myös vahvasti sukupuoliroolien muodostamasta pakkopaidasta irtautumista, minkä näkökulmasta tätä mallia voidaan pitää vapauttavana. Mikä siis on tuomio?

Suurin este sukupuolten tasa-arvon toteutumiselle on biologinen. Nainen voi tulla raskaaksi, mies ei. Tämä fakta johtaa suureen määrään ilmiöitä sukupuolten seksuaalikäyttäytymisen ja parinvalinnan eroavaisuuksista naisten syrjimiseen työpaikoilla pelätyn tulevan raskausajan vuoksi. Toisin sanoen stereotyyppinen normi naisesta, joka joutuu lapsen syntymän vuoksi paitsi vaarantamaan terveytensä (vähemmässä määrin toki nykyään länsimaissa), myös uhraamaan suuren osan uramahdollisuuksistaan, on suurin este todelliselle sukupuolten tasa-arvolle ja sukupuolirooleista riisuutumisen toteuttamalle aidolle vapaudelle. Kaikki palautuu lopulta siihen, että nainen synnyttää, mies ei.

Vaikka 5+5+5 –esitys ei romuttaisi biologista pakkopaitaa kuin osaltaan, olisi se huikean merkittävä kulttuurillinen signaali ja virstanpylväs kohti yhteiskuntaa, jossa biologia näyttelee yhä pienempää roolia. Itse näkisin esityksen vaikutukset kahteen eri ryhmään jakautuviksi: sukupuolten yhteiskunnallista asemaa muuttaviksi ja sukupuoleen liittyviä stereotypioita riisuviksi.

Edelliseen kuuluu ennen kaikkea naisten parantunut työmarkkina-asema suhteessa miehiin. Valtaosa palkkaeroista juontuu ”segregaatiosta” naisten ja miesten aloihin, mutta esitys parantaisi naisten suhteellista asemaa kolmella tavalla. Ensinnäkin naisten viettämä aika kotona lapsen kanssa mitä luultavimmin keskimäärin vähenisi, mikä edistäisi naisten uramahdollisuuksia (ei niin pitkää taukoa uralle) ja työnsaantimahdollisuuksia (pienemmät kulut raskaudesta työnantajalle). Toisekseen esitys pienentäisi naisvaltaisten alojen vanhempainvapaisiin kuluvia menoja, mikä johtaisi lievään palkkatason nousuun näillä aloilla. Kolmas asemaa kohottava seikka tulee siitä, että miesten osalta ja miehisillä aloilla kävisi päinvastoin, eli naiset etenisivät palkan osalta ja miehet tulisivat jonkin matkaa vastaan. Arvioisin, että esitys voisi kasvattaa naisen euroa jopa 3-4 sentillä.

Tulevaisuudessa tämä kasvu voisi kuitenkin saada lisäpontta esityksen sukupuolirooleja murentavien vaikutusten seurauksena. Suurin näistä on isä-kuvan murros. Olisi todennäköistä, että viiden kuukauden vanhempainvapaan viettämisestä tulisi isille normi, jonka välttämisestä saisi osakseen paheksuntaa. Tämä olisi omiaan osaltaan vapauttamaan isiä ns. breadwinner –normista, joka vieläkin on voimissaan, ainakin mikäli tilastoja katsotaan: isien on sosiaalisesti hyväksyttävämpää omistautua uralleen. Tämä johtaa usein jopa omista lapsista vieraantumiseen, mikä taasen voi edistää työn roolia isän elämän keskeisenä kiintopisteenä, nautinnon ja merkityksen tuottajana.

Nainen ei esityksen myötä vapautuisi biologian kahleista kuin osaksi: mikään laki ei voi tuoda miehille sitä tunnesidettä lapseen, joka syntyy yhdeksän kuukauden odotuksen ja synnytyksen ansiosta. Onneksi sentään yhä useampi mies osallistuun synnytyksiin, mikä tuo vähän tätä tuntua. Mutta kuitenkin esitys samalla vapauttaisi naista tietystä huolesta omaa lastaan kohtaan: työhön on helpompi mennä kun tietää, että lasta on hoitamassa tätä rakastava isä. Lapsi olisi yhä suuremmassa määrin sekä äidin että isän.

Kun spekuloin naisen euron kasvun lisänoususta, tarkoitin sitä, että muuttuneet roolit nakertaisivat pikkuhiljaa myös niitä hyvin syvällä olevia tekijöitä, jotka kannustavat miehet ansaitsemaan enemmän rahaa. Näistä merkittävin on se, että nainen suosii parinvalinnassa rikkaita miehiä. Tämä taasen johtuu siitä, että rikkaus paitsi kielii geenien laadusta, myös tuo taloudellista turvaa jälkikasvulle – turvaa, jota nainen ei välttämättä itse perinteisesti pysty tuomaan. Nyt naisen mahdollisuudet tuoda tuota lisäturvaa paranisivat, mikä vähentää kannusteita suosia rikkaita miehiä. Lisäksi uskoisin tämän esityksen mukanaan tuomien sosiaalisten normien suosivan vähemmän kilpailuhenkisiä miehiä, joille mammonasta kisaaminen ei ole keskeisin elämänsisältö. Olisiko liian pitkälle menevä johtopäätös odottaa, että esityksen läpimeno vaikuttaisi naisten parinvalintapreferensseihin herkkiä ja helliä miehiä suosivasti?

Oli miten oli, näen esityksen peukun noston arvoiseksi. Se ehkä joiltain osin haraa muutamia tärkeinä pitämiäni ideaaleja vastaan, mutta sen potentiaaliset sukupuolirooleista vapauttavat seuraukset ovat niin merkittävät, että sille on pakko toivoa läpimenoa. Ehkäpä vihreiden tulevan puheenjohtajan, Ville Niinistön, ajamana;).

PS. Vihreiden puheenjohtajakisasta lisää Ville Niinistön varmistettua ehdokkuutensa ja esitettyä ohjelmansa.
Eurovaalit lähestyvät ja näin ollen ”Suomen edun” saarnaajia alkaa pikku hiljaa hyöriä ja pyöriä siellä sun täällä. Kevätkesän suosituin kirjainyhdistelmä tulee eittämättä olemaan yhdeksikkö ”Suomen etu”. Tästä saatiin esimakua, kun Jani Sievinen julkisti ehdokkuutensa Vihdissä: ”Kiinnostukseni politiikkaa, ja etenkin Suomen etua kohtaan, on aina ollut erittäin suurta sekä lähellä sydäntä”.

Tässä puhuu yksi Suomen 13:sta mepistä kaudelle 2009-2014. Demareiden koko trio heittää pyyhkeen kehään, joten koko Suomen kultapojalla lienee helppo työ kerätä 60 000 – 100 000 ääntä ja lunastaa paikkaansa sosialistiryhmässä. Mukavaa, että – varmasti fiksulla ja todistetusti sympaattisellä – Sievisellä riittää virtaa huippu-uran jälkeenkin, mutta haluaisin kiinnittää huomiota kahteen seikkaan. Ensinnäkin siihen, mikä on ”Suomen etu” EU:ssa ja sen parlamentin toiminnassa ja toisekseen siihen, onko Sievisen kaltaisten uimareiden valinta yhtään kenenkään etu.

Kävin tänään loistavan keskustelun EU:sta, Suomen mepeistä, vaikutusmahdollisuuksista EU:sta sekä politiikasta yleensä. Totesimme, että parlamentissa laatu voittaa aina määrän. Jos lähdetään siitä, että on olemassa ”Suomen etu” – tai edes ”Euroopan etu” – tai ”demokratian etu”, edellyttää se sitä, että parlamenttiin valitaan sellaisia meppejä, jotka ovat verkostoituneita, sosiaalisia, älykkäitä, ahkeria ja ennen kaikkea arvostettuja. Yhdellä konservatiiviryhmän puheenjohtajalla on enemmän valtaa kuin 30:lla rivimepillä. Yhdellä suuren lautakunnan puheenjohtajalla on enemmän valtaa kuin 10:lla. Yhdellä ympäristöasioiden asiantuntijalla jota muut kuuntelevat on enemmän valtaa kuin neljällä takapenkin ex-uimarilla.

Ja mitä enemmän valtaa, sitä enemmän kykyä tehdä hyvää. Ja mitä enemmän fiksuja meppejä, sitä vähemmän valtaa komission byrokraateilla – ja ehkä myös neuvoston iltalypsijöillä. Olen idealisti ja uskon Suomen edun ja Euroopan edun olevan pitkällä tähtäimellä yhteneviä. Tämän vuoksi on meidän kaikkien etu äänestää parlamenttiin Satu Hassin, Heidi Hautalan ja Alexander Stubbin kaltaisia tekijänaisia ja –miehiä. Mitä useamman Hautalan ja Stubbin Eurooppa saa parlamenttiinsa ja mitä harvempi Virrankoski ja Sievinen (varaan oikeuden olla hänen kohdallaan väärässä!) pääsee läpi, sitä parempi. Kaikille.

Mitä sitten tulee tuohon kasvavaan ”Suomen etu” –kakofoniaan, tekee mieli kysyä kaikilta tätä aivopierua suustaan päästäviltä ja näitä luusereita äänestäviltä seuraava kysymys: Onko EU sinulle ennen kaikkea suuri byrokraattinen pokeripeli, jossa jokainen osanottaja pistää oman panoksensa pöytään ja sitten – keinolla millä hyvänsä – yrittää kahmia tuosta potista omaan laariinsa mahdollisimman paljon. Vai olisiko EU sittenkin parempi ymmärtää instituutiona, joka:

1. Takaa rauhan ja vakauden Eurooppaan ja vaalii sitä myös muualla maailmassa
2. Toimii eturintamassa ilmastonmuutosta vastaan
3. Koettaa löytää parhaan mahdollisen kompromissin maatalouden kilpailun ja maaseudun elinvoiman välille
4. Mahdollistaa mantereenlaajuisen vapaan liikkuvuuden 400 miljoonalle ihmiselle
5. Edistää tervettä kilpailua, joka koituu kuluttajien eduksi
6. Säätää ympäristö- ja eettisistä normeista, jotka leviävät myös Euroopan ulkopuolelle
7. Tasaa eurooppalaisten tuloeroja tukemalla köyhimpiä alueita
8. Toimii globaalina omanatuntona kun Yhdysvalloista, Kiinasta ja Venäjästä ei siihen ole
9. Edistää eurooppalaista yhteenkuuluvuutta ja yhteistä identiteettiä
10. On alati muutoksessa oleva prototyyppi sellaisesta globaalin hallinnan instituutiosta, jota maailma tarvitsee, mikäli se haluaa selvitä ilmastonmuutoksesta, talouskriiseistä, köyhyydestä ja terrorismin uhasta

EU ei ole täydellinen, vaan juuri niin hyvä kuin millaiseksi jäsenmaat sen äänestävät. Parhaimmillaan se edustaa luettelemiani kymmentä arvoa tai päämäärää, jotka ovat itselleni hyvin tärkeitä. Eurovaalien alla on helppo olla ylpeä omasta vihreydestään: missään muussa puolueessa ei tajuta EU:n mahdollisuuksia yhtä kirkkaasti. Oman ääneni – ja panokseni vaalikampanjassa – saa se vihreä ehdokas, joka määrätietoisimmin ajaa yllä hahmottelemaani Euroopan unionia. Vaalikampanja alkakoon!