?

Log in

No account? Create an account

Previous Entry | Next Entry

Oden blogissa (ja 2) on viime aikoina väännetty peistä Helsingin kaupungin langettamasta 75 neliön keskiarvomääräyksestä uusille asuinrakennuksista. Lisäpontta keskustelulle antoi Hesarin asuntotoimittaja Ville Seuri tämän päivän lehdessä haukkuen säännön pataluhaksi. Kyseessä on mielenkiintoisella tavalla mielipiteitä jakava dilemma, jossa olen yllätyksekseni huomannut olevani kokoomulaisten Niko Lipsasen ja Jan Vapaavuoren puolella yleensä fiksuina pitämiäni Odea ja Tiedemiestä vastaan. Mistä siis onkaan kyse?

Käsittääkseni – ja Oden perustelujen mukaan – Helsinki saneli 75 neliön säännön kahdesta syystä. Ensinnäkin sen kuviteltiin takaavan riittävän isoja asuntoja lapsiperheille – siis hyville veronmaksajille, jotka mieluummin muuten muuttaisivat Espooseen tai johonkin toiseen maaseutumaiseen, harvaan asuttuun kehyskuntaan. Toisekseen sillä haluttiin auttaa lapsiperheitä asunnon saannissa ja taata näille valinnanvaraa asuntomarkkinoilla luomalla (pakolla) tarjontaa. Lienee mukana ollut myös kehitysoptimistinen halu lisätä asumisväljyyttä Helsingissä, se kun on monissa piireissä koettu liian ahtaana.

Kuten olen Oden blogissa argumentoinut, on 75 neliön keskarvosääntö mielestäni täysi susi. Se on samaan aikaan kyynistä ja kehitysuskovaista politiikkaa, joka ei ole onnistunut saavuttamaan edes tavoitteitaan, joista jo alun perin oli määrä maksaa aivan liian korkea hinta. Kyseessä on ekologisen, sosiaalisen ja ekonomisen taakan tietoinen kasvattaminen, jota en vihreänä voi hyväksyä. Tässäpä joitain säännön huonoista puolista:

1. Se nostaa keskimääräistä asumisväljyyttä (neliöitä/asukas), mikä vaikuttaa suoraan asumisen keskimääräiseen energiankulutukseen. Asumisen – varsinkin lämmityksen – ollessa näillä leveysasteilla sikamainen energiasyöppö, on tämä todella huono lähtökohta Vihreiden haluamiin energiatalkoisiin (päästöjen puolitus vuoteen 2030 mennessä).

2. Se vähentää asukastiheyttä (asukkaita/neliökm), millä on negatiivisia vaikutuksia ennen kaikkea liikkumiseen. Kun ihmisiä on väljemmin, on kaikilla pidempi matka palveluihin ja työpaikoilleen. Tämä lisää autoistumista, lisää tarvetta joukkoliikenteelle ja vähentää sen tehokkuutta. Toisin sanoen aiheuttaa rahan ja resurssien tuhlausta sekä päästöjen kasvamista.

3. Se kasvattaa asumiskuluja. Kun asunnot ovat suurempia, harvempi ihminen pääsee muuttamaan Helsinkiin. Tällöin tarjonta jää kroonisesti yhä pahemmin kysynnästä jälkeen ja hinnat nousevat. Lisäksi – millä ei tässä ole aivan yhtä paljon merkitystä – rakentamiskulut ovat isommissa asunnoissa pieniä suuremmat, mikä osaltaan lisää myös hintaa.

4. Edelliseen liittyen uusien asuntojen tarjonta ei vastaa kysyntään laadullisesti. Kun keskikokovaatimus on 75, ovat rakennetut asunnot liian isoja (kustannus-hyöty –mielessä) lähes kaikille kuluttajille: yksiöitä hankkivat joutuvat syytämään rahaa 35+ neliöiseen asuntoon ja yksilapsinen perhe 70-neliöiseen, kun olisivat mieluusti ottaneet 20 neliötä pienemmän ja säästäneet samalla 100 000 euroa.

5. Nämä syyt johtavat myös sukupuolten epätasa-arvoon. Hintojen ollessa korkealla, on parempipalkkaisen – yleensä siis miehen – pakko pysyä töissä jotta lyhennykset saataisiin maksetuksi. Samalla suhde omaan lapseen saattaa jäädä etäiseksi, mistä voi pahimmassa tapauksessa seurata mielenterveysongelmia.

6. Matalapalkka-alojen kriisi on myös yhteydessä liian suuriin asuntoihin. Kun palkka on pieni, ei 1100-2000e/kk ansaitsevalla ole oikein mahdollisuuksia asua Helsingissä näillä asuntojen hinnoilla, mikä johtaa laajempiin työvoimaongelmiin ja talouskasvun yskimiseen. Näistä suuri osa voisi hyvin asua 28 neliön yksiössä ja säästää näin ne tärkeät 200e/kk.

7. Sosiaalimenojen ja sosiaalisten ongelmien kasvu. Kun asuntojen koko kasvaa, kasvavat samalla myös asumismenot. Vähäosaisten tapauksessa tämä johtaa asumistukien ja muiden sosiaalimenojen kasvuun, samoin sosiaalisten ongelmien, kun käteen ei silti jää juuri mitään eikä ihmisellä tunnu olevan juuri mitään hävittävää.

8. Edelliseen liittyen työnteon insentiivien lasku. Kun sosiaalimenot nousevat, nousee myös pienipalkkaisten ja osa-aikatöiden marginaalivero. Asumistuen ollessa todella suuri osa tuloja, pitää ihmisen tehdä yhä enemmän töitä, jotta siitä jäisi käteen edes jonkinlainen osa.

9. Muuttoliike kehyskuntiin & pendelöinti Helsinkiin. Viimeisimpänä tässä vajavaisessa listassa on se, ettei sääntö ole onnistunut toteuttamaan edes sitä tavoitettaan, josta oltiin valmiit maksamaan niin raskas hinta. Se ei siis ole lopettanut muuttoliikettä kehyskuntiin, vaan liian monet ihmiset kavahtavat yhä Helsingin korkeata hintatasoa ja alkavat näin kaivata luonnon helmaan. Nämä samat ihmiset sitten tukkivat kehät ja pääväylät joka arki-aamu ja –iltapäivä.

Eli summa summarum: politiikka on ollut jotain pettymyksen ja katastrofin väliltä. Mikäli minut valitaan kunnanvaltuustoon, tulen tekemään kaikkeni, jotta 75 neliön sääntö saadaan puretuksi ja jotta Helsinkiin rakennettaisiin taas edullisia asuntoja myös nuorille sinkuille ja lapsettomille pareille. Siis sellaisia +/- 30 neliön yksiöitä ja 40-55 neliön kaksioita. Kaupungissamme on kuitenkin vain 1,85 ihmistä per asuntoja, joten edellä mainittuja henkilöitä on asukkaista suurin osa. Ja kokemukseni mukaan noihin +/- 50 neliön asuntoihin mahtuu hyvin myös 1-2 lapsen perhe, joka on valmis ”kestämään ahtauden” jos sillä säästää 200-300 euroa kuukaudessa asumismenoissa.

Tässä vielä linkkejä kommentteihini Oden blogissa, joissa on muutamia laskelmia joita en tähän laittanut:
http://www.soininvaara.fi/wordpress/2008/08/24/perheasunnot/#comment-10755
http://www.soininvaara.fi/wordpress/2008/08/24/perheasunnot/#comment-10787
http://www.soininvaara.fi/wordpress/2008/08/24/perheasunnot/#comment-10834
http://www.soininvaara.fi/wordpress/2008/08/24/perheasunnot/#comment-10856
http://www.soininvaara.fi/wordpress/2008/08/28/hesarin-asuntotoimittajalle-asuntojen-koosta/#comment-11044